Sliding doors

Muistaako kukaan vielä sitä b-luokan romanttista elokuvaa nimeltä sliding doors?
Elokuvassa kuvataan saman naisen elämää kahdessa eri tarinassa....toisessa hän ehtii juoksemaansa metroon ja toisessa hän jää laiturille odottamaan seuraavaa.

Mietinpä vaan, että jos sitä ihminen saisi kurkistaa siihen toiseen elämään, jossa sitä eläisi, kun valitsikin toisin, meni väärään junaan tai jätti menemättä jonnekin.
Rupesin pohtimaan tätä perjantaina, kun noudin opinto-oppaani yliopistolta.....

Entäs jos en olisikaan päättänyt viime hetkillä hakea teologiseen vaan olisin jäänyt Diakiin?

Minulla olisi opiskeluja jäljellä enää 1,5 vuotta, valmistuisin kahteen arvokkaaseen ammattiin, saisin työpaikan ehkä Kallion seurakunnasta ja yhtymältä vuokraisin Herttoniemen rannasta itselleni yksiön ja elelisin siellä yksin onnellisena tasapainoillen työn ja luultavasti kuoroharrastukseni kanssa. En olisi ikinä tavannut uusia mielenkiintoisia ja jo rakkaiksikin muodostuneita opiskelukavereita, enkä olisi luultavasti muuttanut omaan kotiin ja välini isääni olisivat niin tulehtuneet, että olisin tästä niin traumatisoitunut ja siksi työni hoitaminen olisi minulle vaikeaa ja työlästä. Toisaalta minulla olisi ammatti ja rahaa tulisi jos vain jaksaisi tehdä töitä.

Entäs jos en olisikaan palannut 17-vuotiaana lomamatkaltani Jenkeistä?

Minulla olisi jäänyt kuitenkin lukio kesken, olisin päätynyt naimisiin ihanan ihmisen kanssa, hankkinut ehkä pari lasta ja koiran.Eläisin maassa, jonka kulttuurista ja kahvista pienen small talkin kera pidän erityisen paljon. Ja saisin puhua englantia juuri niin paljon kuin haluan. Toisaalta saattaisin tehdä pätkätöitä tai minimipalkkaista hommaa McDonald'silla, koska minulla ei olisi mitään koulutusta eikä kielitaito sittenkään niin sujuva. Lopulta huomaisin olevani päivisin lasten kanssa kotona, kun mieheni kävisi päivät töissä ja illalla hän olisi aivan liian väsynyt seurustelemaan kanssani. Parisuhteemme rakoilisi, eikä minulla olisi ketään kenelle puhua asiasta...ainakaan omalla äidinkielelläni. Lopulta päätyisimme eroon ja minä olisi yksinhuoltaja likaisissa verkkareissaan, eläisin sossun avustuksilla, jotka eivät Jenkeissä päätä huimaa, ja lopulta kerjäisin kadulla lapsilleni ruokaa tai myisin itseäni elannon saavuttamiseksi.

Entäs jos olisin jättänyt elämäni ensimmäiset ja viimeiset Maata Näkyvissä festarit väliin?

En olisi tutustunut Sinuun. Et olisi ikinä repinyt sydäntäni kappaleiksi etkä saanut minua itkemään keskellä Rautatientoria keskellä yötä. Et saisi minua vihan valtaan, etkä tuntemaan niin syvää tunnetta sinua kohtaan, että joskus jopa pelottaa. Toisaalta en saisi painua syliisi, silloin kun on paha olla, en soittaa sinulle keskellä yötä. Et olisi tullut nukkumaan viereeni ja silittämään minut uneen, kuuntelemaan hiljaista itkuani...olisin itkenyt silloin onnesta, että olit siinä. Et olisi tuonut minulle aamiaista, etkä opettanut minua arvostamaan itseäni. En olisi koskaan voinut rakastaa sinua kuin sielunveljeä.

Coulda, Shoulda, Woulda...sanoisi jenkki...mitä sitä jossittelemaan. Elämässä käy välillä näin ja välillä noin.
Mutta se mietityttää, mikä meidät saa valitsemaan ne asiat, joihin päädymme?
Onko se joku suurempi voima vai kenties kohtalo?
Vai onko nämä tapahtumat ja valinnat jo ennalta suunniteltu ja päätetty jossain meistä riippumattomassa paikassa?

Does everything really happen for a reason?