Brighter discontent

Olen nähnyt viimeiset 1,5 vkoa pelkkiä painajaisia.
Menetin työni.
Palasin entiseen työpaikkaani enkä osannut hommia.
Nöyryytystä ja syyttäviä sanoja.
Omat hautajaiset ja vain vieraita kasvoja.
Sotatantere keskellä kaupunkia ja yritän suojella tuntemattomia lapsia kranaateilta.
Jokainen aamu, kun herään olen hiestä märkä, ja pulssi on epätavallisen nopea.

Selvisin hengissä.
Mutta jäin miettimään unien tarkoitusta.
Miksi pelkkiä painajaisia, joissa tuntuu että vaihtoehtoja ei ole.
Nöyryytys, häviö, kuolema.
Jotenkin niin lopullista.
Yritetäänkö minulle sanoa jotain?

Tänään sitten ymmärsin.
Elämän rajallisuuden, kun luin Hesaria.
Ajatuksia äideistä.
Kuinka monella ei ole enää mahdollisuutta onnitella äitiä.
Ja kuinka minä olen saanut jatkoaikaa omani kanssa.

Pienenä itkin paljon, kun Ruusun Ajan mummi joutui sairaalaan.
Senni-mummi pyysi Illiä koskettamaan kättään.
"Älä pelkää koskea kuolevaa"
Itkin paljon, varmaan enemmän kuin koskaan, kun oma äitini joutui sairaalaan.
Muistin Ruusun Ajan ja Sennin ja pidin äitiä kädestä ja itkin.
Oli pakko uskaltaa koskea...silloin luulin, että kuolevaa.

Tuli jatkoaika ja vasta nyt ymmärrän sattumien summan ja unieni kätketyn viestin.
On oltava kiitollinen.
Jokaisesta päivästä.
Hetkestä.
Ystävästä.
Vastoinkäymisestä, koska ne auttavat arvostamaan.
Onnistumisesta, koska niillä jaksaa jatkaa matkaa.
Isästä.
Ja ennenkaikkea omasta äidistä, jota taas tänään sain halata.