Sense and Sensibility

Törmäsin eilen Hesarin nettisivuilla seuraavaan artikkeliin:

Kielteisten tunteiden vatvominen heikentää terveyttä

18.2.2009 Päivi Repo HELSINGIN SANOMAT

Epäonnistumiseen reagoimistavalla on väliä, osoittavat uudet tutkimukset.
Tapoja on monia: yksi tarttuu pulloon, toinen suklaalevyyn, kolmas harrastaa suojaamatonta seksiä, neljäs vajoaa synkkiin ajatuksiin.

Kaikilla tavoilla on huonoja vaikutuksia terveyteen. Myös tunteiden märehtiminen heikentää terveyttä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Vatvoja kuvittelee, että perinpohjainen pähkäily vie asian juurille. Sen sijaan edessä voikin olla vielä pahempi jumi.

"Vatvominen ei selvitä asiaa, mutta alakuloisuus ja masennusoireet lisääntyvät eivätkä vähene", kuvailee Jyväskylän yliopistossa työskentelevä tohtori Marja Kokkonen.
Hän on tutkinut tunteiden säätelyn vaikutuksia terveyteen ja kirjoitti siitä muun muassa Lääkärilehteen joulun alla.

"Ahdistus lisääntyy ja keskittymiskyky vähenee, kun huomio keskittyy asian vatkaamiseen. Ongelmanratkaisutaidot heikkenevät." Märehtiminen myös kutsuu mukaan aiempia ikäviä muistoja. Lopulta voi kuvitella, että koko elämä on mennyt vinoon.

Seurauksena näyttää olevan tukku huonoja vaikutuksia: myönteiset tunteet vähenevät ja terveys tuntuu heikommalta. Pelot ja huolet kasvavat, sepelvaltimotaudin riskit lisääntyvät, hoitoon hakeutuminen voi viivästyä, ja itsemurha tulee ajatuksiin helpommin.

Vaarallista on myös tunteiden tukahduttaminen. Sen ja märehtimisen vastakohta eli tunteiden ilmaiseminen taas on yleensä hyvästä. Omat reagointitavat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaikka taipumus onkin pysyvä.

"Tavoite on huomata, että pyöritän taas tätä samaa levyä", Kokkonen sanoo. 

Sen hoksattuaan voi yrittää muutosta.

Toisaalta todella itsestäänselvä artikkeli.

Ei mitään uutta auringon alla.

Silti tässä on pieni totuuden jyvä.

Varsinkin jos ihminen kokee, että hänen tunteitaan ei arvosteta.

On helppo ohittaa toisen ihmisen tunteet, kuitata ne vain paskanjauhamisena ja ajatella itsekseen, että "eikö se nyt vieläkään tajuu" ja "vieläkö se tuosta jaksaa jauhaa".

Niin. Voisiko sen sanoa ääneen?

Ystävällisesti tietysti ja niin, että toinen voisi ymmärtää kiertävänsä samaa kehää.

On totta, että tunteet ja järki eivät koskaan käy käsi kädessä, mutta voisiko niitä yrittää ohjata kulkemaan edes samaan suuntaan?

Tässä ystävän rooli on tärkeä...se peilinä toiminen ja sitä varmasti artikkelin kirjoittajakin toivoo. Jokaisella pitäisi olla joku, jolle voisi kertoa ja puhua tunteistaan ilman, että niitä mitenkään siinä tilanteessa arvioitaisiin.

Ja jos kierre ja märehtiminen samoista asioista jatkuisi, niin peiliin valot kirkkaasti loistamaan ja palautetta antamaan, että nyt herää pahvi!

Tämä on tietysti utopiaa.

Hyviä ystäviä...ja nimenomaan rehellisiä sellaisia on vaikea löytää.

Pettymyksiä kertyy ja silti on pakko yrittää nousta jaloilleen.

Ei ole ihme, että psykiatrisiin palveluihin jonot ovat järjettömän pitkiä.

Pettymyksiä on tullut liikaa, ystävät ovat itsekkäitä, 

joten ei ole muuta keinoa kuin maksaa siitä että joku kuuntelee.

En sano, että olisin itse yhtään sen parempi.

Paljon on tehtävää, että olisin ihmisille parempi ystävä.

Paremmin läsnä, antaisin enemmän itsestäni.

Kuuntelisin vielä enemmän ja niin osaisin antaa palautetta, 

mutta juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Ja ymmärtää olla myös joskus hiljaa.

Laitan tähän loppuun Juha Luodeslammen hajatelman, joka sopii postaukseeni kuin nenä päähän:

"Ihmisen tärkein kyky on kuunnella, jota harjoittelen alati"