Ei yksinäinen unta saa

Huomenna edessä 10h päivä ja en saa unta vaikka kuinka väsyttää.

Olin hetken jossain valveen ja unen rajamailla.

Ihmisiä, tuoksuja ja kuvia hetkistä vuosien takaa.

Kunnes säpsähdin tähän hetkeen ja avasin tietokoneen.

Mitä kaikkea sitä onkaan bittiavaruudessa säilynyt.

Vihaisia viestejä, jotka huutavat ymmärrystä kun minut on jätetty yksin.

Selvityksiä poikakuvioista ja unelmia opiskelupaikasta.

Kaatuneet haaveet Irlannin matkasta circa 2002, joka jäi toteutumatta koska kaveri,

jonka kanssa piti lähteä löysi solukämpän ja 17-vuotiaan rahat menivät siihen.

Turhautumista kotona-asumiseen ja tulehtuneisiin väleihin isän kanssa.

Sydäntä särkevää tekstiä, kun rakas ihminen on loukannut,
ja keveitä kommentteja satelee satuttajalta.

Sekä pieni inhimillinen lausahdus, johon haluaisi uskoa, 

mutta ei enää voi näiden vuosien jälkeen.

Mietin tänään pitkään, millainen ihminen minä todella olen?

Olenko vahva ja sitkeä - kestän vaikka mitä?

Kestän yllättävän paljon, 

mutta sairauden yllättäessä olen kuin hauraimmasta lasista tehty.

Pohdin saanko minäkin särkyä vai annanko nyt huonon kuvan itsestäni?

Valitanko liikaa?

Olin tänään oikeasti onnellinen, 

mutta kumma pilvi pääsi varjostamaan kaunista päivää.

Ja se pilvi koostui epäilyksestä.

Uskon vakaasti siihen, että ihminen kasvaa ja kypsyy vuosien myötä.

Nuorempana tehdyt typeryydet opettavat ja niitä ei tahdo toistaa enää.

Mutta pohdin silti, millainen minä olen - todella?

Sanoisin että omistautuva ja rakastava...sellainen joka aidosti välittää.

Jospa olenkin ahdistava ja takertuvainen.

En voi olla miettimättä, että vien jonkun aikaa.

Miten typerää!

Kuinka paljon ihminen voi muuttua?

Ja onko muutos aitoa jos sen tekee miellyttääkseen muita?

En voi uskoa, että edes kirjoitan näin.

Miellyttäminen, muutos, enkö edes sen vertaa usko itseeni, että kelpaisin tällaisena?

Mistä tämä epävarmuus ja ainainen epäonnistumisen pelko kumpuaa?

Ehkä juuri siihen minun pitäisi hakea apua.

Mutta jos ulkoisesti näyttää niin vahvalta, 

että kävelee vaikka tulisilla hiilillä jos niin vaaditaan,

niin saako silloin edes pyytää tällaiseen apua?

Eihän kukaan usko, että tällainen "superwoman" ikinä tarvitsisi sellaista.

Everywhere I'm turning

Nothing seems complete

I stand up and I'm searching

For the better part of me

I hang my head from sorrow

State of humanity

I wear it on my shoulders

Gotta find the strength in me

'Cause I am a Superwoman

Yes I am, yes she is

Still when I'm a mess, I still put on a vest

With an S on my chest

Oh yes, I'm a Superwoman

 - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - 

When I'm breaking down and I can't be found

As I start to get weak

'Cause no one knows me underneath these clothes

But I can fly, we can fly, oh

'Cause I am a Superwoman

Yes I am, yes she is

Even when I'm a mess, I still put on a vest

With an S on my chest

Oh yes, I'm a Superwoman, yes she is