Time flies

On kulunut vuosi tärkeästä tapaamisesta.
On kulunut kuukausia viimeisestä kirjoituksesta blogiin.
On kulunut muutama päivä päätöksestä, jolla haetaan muutosta elämään.
On yksinkertaisesti kulunut aikaa....ja tämä tuntuu hyvältä, kerrankin.

Alku oli vaikea.
Toisen läsnäoloon tottuminen vaati omat ponnistelunsa.
Hyllyyn unohtunut deodorantti aiheutti alkuun pientä ahdistusta - tunkeilijoita minun kodissani.
Sitten piti raivata kaappiin tilaa toisen vaatteille, ja samalla käydä läpi ja heittää roskiin tai kierrätykseen kaikki vanhat vaatteet.
Muutokset sisustuksessa ja rakkaiden kirjojen perkaus aiheuttivat paljon kyyneliä.
Koko minun elämä yksissä kirjoissa levällään olkkarissa, parvekkeella ja makkarissa.
Tästä kuitenkin selvittiin ja toinen löysi paikkansa itselleen...edes pienen nurkkauksen.
Se mistä nurkasta sitä itse itsensä tulevaisuudessa löytää on sitten ihan toinen asia.

Kuukausien kuluessa on tullut vastaan muutakin kuin vain toisen kanssa elämään opettelua.
Gradu valmistui omien tavoitteiden mukaisesti ja paperit olivat ulkona kesän alussa.
Gradun ja valmistumisen jälkeen olisi voinut tämän bloginkin osuvasti lopettaa - olihan se alunperin aloittettukin opiskelujen alussa nimenomaan opiskelijaelämän kiemuroista avautumista varten.
Mutta päätin sitten kuitenkin toisin, ja ajattelin tänäänkin tänne kirjoittaa.
Ehkä lopettamisen aika on myöhemmin.
Sen kuitenkin tiedän, että kovinkaan useasti en ehdi ajatuksiani enää tänne päivittää.

Vaikka paljon on tullut saatua ja saavutettua, on myös joutunut luopumaan.
Ei pelkästään kirjoista ja vaatteista, vaan myös matkakumppaneista.
Ajan kuluessa on ymmärretty, että aika ja paikka oli palautteelle väärä.
Toisaalta tähän tilanteeseen jouduttiin väkipakosta, ja jos olisin itse saanut päättää, olisin tehnyt kaiken toisin ja paljon myöhemmin.
Mutta seurauksien kanssa on elettävä ja toisaalta tämä on ollut opettavainen kokemus.
On opittu antamaan anteeksi niin itselle kuin muillekin, ja jotenkin varmuus siitä mitä ihmisenä tarvitsen on lisääntynyt.
Tiedän nyt paremmin mikä tekee minut onnelliseksi ja minkä puolesta kannattaa taistella.
Vaikeina hetkinä ihmissuhteissa on osattava katsoa asioita molemmilta kanteilta ja miettiä omaa käytöstään, että kannattaako tässä nyt jästipäänä ja loukattuna murjottaa omassa nurkassaan vai alkaa rakentaa sovinnon siltaa ymmärtämällä oman puutteellisuutensa.

Tulevaisuus jännittää hieman.
Pitäisi löytää töitä, josta maksettaisiin rahaa.
Töitä, jotka haastavat minut päivittäin ja johon voin omalla panoksellani vaikuttaa.
Hakijoita paikkoihin on vain niin pirusti.
Jotenkin sitä kutistuu aivan täysin maan rakoon kuullessaan, että samaa paikkaa on hakenut 600 ihmistä.
Miten ihmeessä sitä voisi erottua muista edukseen?
Jännitystä, tai oikeastaan huolta tuo myös perheenjäsenen uusi syöpädiagnoosi.
Miten tämä pitäisi oikein taas jaksaa niin, että hengissä selvitään?
Onneksi tukea löytyy kotoa, mutta toisaalta sitä huomaa, että vanhatkin haavat ovat niin syviä, että ne nousevat helposti pintaan ja näyttäytyvät tuoreina vaikka luulin niiden jo arpeutuneen hyvän aikaa sitten.
Tässä siis itselle paljon tehtävää tulevaisuutta ajatellen, että opin käsittelemään elämäni suruja ja kipuja oikeaan aikaan, jottei niistä muodostu vuosiksi riippakiveä.

Torstaina vietettiin Yhdysvalloissa Kiitospäivää.
Salaa mielessäni kesken lounashetken lausuin oman pienen kiitokseni.
Kiitos, että minulle on annettu hyvä perhe ja ystävät ja nyt vielä tämän kaiken lisäksi elämänkumppani, jonka kanssa saan olla oma itseni ja jakaa kaikki arjen ilot ja surut.

Happiness

Olen pohtinut onnea ja onnellisuutta tässä viime päivät.
(Ja joo tiedetään, että tätä samaista pohdintaa on käyty läpi myös aiemmin tämän blogin postauksissa.)
Gradu valmis ja maisterinpaperit takataskussa on helppo hymyillä.
Mutta olenko onnellinen, ja mitä onnellisuus toisaalta on?

Tuijotan baarissa tiskille unohtuneen korkin sanomaa:
"Happiness is to make someone else happy"
Mietin pitkään onko tämä lause todella totta, tuleeko ihminen todella onnelliseksi kun hän saa toisen ihmisen saavuttamaan saman hullun huolettomuuden tilan?
Mites ne katkerat ihmiset, jotka eivät millään voi suoda toisille ihmisille onnea?
Saisiko heidätkin onnelliseksi jos vain puskisi läpi, mutta olisiko sitä sitten itse onnellinen...hmm?
Tässä vaiheessa alkaa päätä särkeä ja luovutan järkeilyn suhteen.

Katselen vieressäni nukkuvaa miestä.
Olenko saanut hänet onnelliseksi, koska itse tunnen oloni erityisen hyväksi.
Miehen iho maistuu suolaiselta ja siinä tuoksuu hien ja yön nukan sekoitus.
Aamuhämärässä en tiedä mitään kauniimpaa kuin tämä.
Vuosi sitten jos joku olisi sanonut, että näin tulee käymään, en olisi uskonut.
Ja nyt kuitenkin siinä hän makaa ja tuhisee hiljaa ja minä mietin onnellisuutta.
Jotain oikeaa tässä kuitenkin on, en muuten olisi näin seesteinen.
Silti joku ääni takaraivossa käskee olla varovainen.

Vanha sanonta kuuluu:
"Kellä onni on, se onnen kätkeköön."
Onkohan se niin, että jos sitä julistaisi omaa onneaan turuilla ja toreilla niin se katoaisi.
Vai onko tällä sanonnalla haettu sitä, ettei saisi muita ihmisiä niin kateellisiksi.
Ehkä takana on kuitenkin ylpeyden välttäminen,
sillä eihän meidän kulttuuriimme kuulu se, että omilla asioilla ylpistellään.
Mutta eikö sitä saisi kuitenkin kerran edes olla onnellinen ja näyttää sen?

Onnen kätkeminen on tuttua.
On niitä ihmisiä tullut elämässä vastaan, jotka eivät voi hetkeäkään iloita minun kanssani, koska kirkkaan myrkynvirheä monsteri nostaa päätään ja minut ammutaan alas alta aikayksikön.
Sellaisten ihmisten kanssa oleminen on rankkaa.
Varsinkin kun niitä omia onnenhetkiä ei ole tässä ollut kovinkaan paljon, niin sitä kaipaisi yhdessä ilakointia eikä katkeraa piikittelyä.
Onneksi omaa hengellistä kasvua on tapahtunut sen verran, että onnettoman ajopuun pinnalla pitämisen yhteydessä ymmärtää vihdoin omien voimien ehtyvän, ja sitä ei voi kuin vain päästää irti ja toivoa, että joku toinen jaksaa kannatella.

Ehkä en vaivaa päätäni tämän enempää onnen ja onnellisuuden pohdintaan, vaan yritän keskittyä itse tunteeseen. Onni on kun on hyvä olla, se että on koti ja joku josta pitää kiinni.
Ystävät taasen ovat suklaahippuja elämän pikkuleivässä ja ilman niitä ei olisi näitä onnenmurusiakaan :)

Uusi tuore maisteri kuittaa kesän ensimmäisen pohdinnan ja suuntaa kuumankosteaan kesäiltaan ihmettelemään luonnon kauneutta.
Pieniä juttuja, mutta jotain onnenhetkiä saa aikaan märän asfaltin tuoksu.

Life is Good

Huomenna on iso päivä.
Täytän 30 vuotta.
Mutta pysytään vielä hetki juuri tässä.

Olen saanut Ison G:n valmiiksi.
Se on sidottu kansiin ja palautettu.
63 sivua verta (siis oikeasti verta, kun iskin jalan printterin paperipidikkeeseen), hikeä ja kyyneleitä.
Sanokoon muut mitä tahansa sivumäärästä, niin tämän enempää minulla ei ole asiasta sanottavaa.
Ja kuitenkin tiedekunnan asetusten mukaan mennään.
Eikä minulla ole mitään muuta tavoitetta kuin saada tämä läpi, sillä tiedän että en ole E:n tai L:n tai edes M:n teologi...en ole koskaan ollut.
Ja silti voin olla tyytyväinen itseeni, että sain sen tehtyä.

Kypsyyskoe kirjoitettu.
Sama Yliopiston päärakennuksen luentosali 1.
Sama tuoksu, ja kuuma hiostava ilma. Seinät kuiskivat vuosien tenttiahdistusta.
Tuijottelen näitä seiniä viimeistä kertaa...toistaiseksi.
Ympyrä sulkeutuu, kun edessä istuva tekee kreikan tenttiä, joka oli niitä ensimmäisiä jotka itse suoritin samassa salissa ensimmäisenä opiskeluvuonna.
Huomaan hänen tehneen virheen, ja tekisi mieli kuiskata oikea vastaus.

Löydän valmistujais-/synttärimekon puolessa tunnissa, ja unohdan syödä kun olo on niin kevyt.
Kampaus onnistuu hienosti ja saan kuulla, että lapsuuden ystäväni asuu aivan lähellä.
Siivoan kotona hieman juhlia varten ja hymähdän onnesta, kun löydän miehen Tieteen Kuvalehden.
En tiedä mitä tuleman pitää, mutta tämä on katsottava loppuun oli se kuinka lyhyt tai pitkä tahansa.
Elämän koulua tiedossa nyt vihdoin kun olen tarpeeksi aikuinen pitämään toista lähellä.

Illalla aivan täydellinen illallinen Savoyssa.
Onni on tällaiset vanhemmat kuin minulla on.
Tukea löytyy aina ja pienistäkin asioista jaksetaan iloita.
Isompia onnenaiheita sitten juhlitaankin kunnolla.
Yhtäkkiä ravintolan salin valot himmenevät.
Pianisti alkaa tapailemaan Hyvää syntymäpäivää-kappaleen alkusointuja.
Keittiöstä tuodaan pöytään kakku, jossa on kynttilä.
Ravintolan muut asiakkaat taputtavat.
Onnen kyyneleet löytävät tiensä silmäkulmiini.
Tällaista olen aina toivonut.
Mutta eihän näin käy kuin vain Hollywoodin elokuvissa.

Olen saavuttanut niin paljon, ja nyt ainaisen kitisemisen sijaan aion vastedes iloita asioista.
Hyvien asioiden-purkki täyttyy ja ikävät asiat on helppo karsia elämästä.
Minulla on oikeus nauttia elämästä, sillä muuta en ole saanut kuin elämän lahjan ja se pitää käyttää viisaasti.

Bassoradio soittaa kaunista beattia aamupäivään.
Sää on pilvessä, mutta mitä siitä.
Kakku on koristeltu ja vielä pitää valmistella illan muut herkut.
Tässä illassa on taikaa.
Paikalle saapumassa juuri ne naamat joista mä tykkään, ja jotka tykkää minusta.
Life is Good!

G-pisteessä

Viimeinen luku kirjoitettu.
Energiaa pitäisi puristaa jostakin vielä tiivistelmää varten.
Niin ja sitten se loppuhionta.
Olisipa jossakin joku, joka jaksaisi tehdä tämän minun puolestani.

Aikaa enää 5 päivää ja sitten se on siinä.
Peukut ja isovarpaat pystyyn, että läpi päästään.
Ja sitten tietysti isoin toive lähtee yläkertaan:
Ymmärtäisivätpä ystävät, ja antaisivat anteeksi.

Sitten seuraavana on vuorossa elämän hankkiminen.
Aloitan sen lenkkipolusta,
ja mustasta kylmästä vedestä, jota voisin tuijotella synkkine ajatuksieni kanssa ikuisuuden.
Ja jossain on kuitenkin kaiken keskellä lupaus kesästä...

Iso G

TJ 22
Sitten on aika palauttaa tuo iso G.
Johan sitä on tässä väännetty 4 kk, enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä.
52 sivua, 11472 sanaa so far.
Tekemättä vielä:

• tulosluku, n. 5 sivua
• jatkotutkimusaiheet, n.1 sivu
• johdanto, n. 2 sivua
• loppupohdinta 2-3 sivua
• sekä keskeneräisten teoriakappaleiden viimeistely

Graduversio 1.0. deadline on maanantaina klo 12:00.

Onko tässä maailmassa muuta elämää kuin gradu?

Onko minulla enään yhtään ystävää tämän jälkeen?

Selviänkö minä tästä Gradu 4 kk:ssa -projektista hengissä?

The Perfect Rant

Viides antibioottikuuri ja 0 uutta sivua gradutiedostossa, joka pitäisi palauttaa proffalle huomenna.
Eihän kukaan voi jaksaa kirjoittaa mitään järkevää jos on koko ajan vetämätön olo?
Melkein pitäisi pyytää saikkutodistus, jotta proffa uskoisi minun olevan kipeä eikä vain feikkaavan.
Tahdon valmistua, ja aikaa on enää viisi viikkoa, mutta jos joku on kerran kirjoittanut gradun kahdessa viikossa niin minun viisi tuntuu ruhtinaalliselta.
Jos vain pysyisin terveenä...

Nyt kun on tullut luettua noita oppikirjoja, joiden kohderyhmänä on nuoret,
niin alkaa salaa miettiä että josko niissä piilisikin jokunen totuuden jyvä.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joten jos huolet ja murheet painavat mieltä niin sairastuuhan sitä vähemmästäkin.

Tahtoisin kertoa pelkääväni sydämeni kylmettyvän.
Lukkojen napsahtelevan siististi säppiin.
Kylmän kyynikon astelu estradille on vain muutamien minuuttien päässä, ja se tuo mukanaan muistikuvan korkeiden muurien tuomasta suojasta.
Mutta kukaan ei vastaa....sydän on hiljaa.

Silloin nousee kylmän kyynikon viileistä vesistä tulinen ja tumma raivo.
Saanko minä vaatia, että minua kuunnellaan?
Onko oikeutettua saada ystävien huomio ilman, että pitää pyydellä anteeksi.
Tämä on minulle tärkeää, tässä juuri ja nyt.
Ansaitsisin aikaa ilman asioitteni tuomitsemista.

Ja sitten muistan taas olla nöyrä.
Yritän ymmärtää, että monella ystävälläni on nyt vaikeaa.
Ei riitä aikaa ja on paljon tärkeämpää.


Mutta toisinaan en jaksaisi ymmärtää, ja haluaisin jättää samanlaisen viestin ystävieni vastaajaan kuin Hannah teki eilen Girlsin viimeisessä jaksossa.
Jotta ymmärrettäisiin vähän useammin kysyä miten minulla menee,
ja jaksettaisiin kuunnella se vastauskin...

Oh, hello, you f***er! 

Are you kidding me? 

Where did you go? 

Who am I supposed to talk to if you won’t answer your f***ing phone, okay? 

That anorexic, Marnie? F***ing Shoshanna? Or my stalker ex-boyfriend? 

It’s not like any of them will talk to me. 

I don’t blame them, cause I cut off all my f***ing hair! 

And now you’re off somewhere, just livin’ it up, wearing a crop top, you probably got your vagina pierced, and you’re not answering your phone and you’re forgetting about everyone, who’s f***ing it up here. 

So I hope you’re having a GREAT time. 

Love you.

DABDA

Olen Kübler-Rossin mallin vaiheessa kaksi.
Viha.
Ja samalla toinen jalka laahaa vielä vaiheessa yksi.
Kieltäminen.

Luen kaikki viestit taaksepäin siihen ensimmäiseen asti joka lähetettiin 18.11.
Meillä sujui kaikki verbaalisesti niin hyvin.
Juuri oikea määrä kiusoittelua, että toisen vastausta odotti innolla,
ja samalla oikea määrä flirttiä,
niin että toisen kiinnostuksen sai pysymään yllä.
Tahtoisin niin kovasti palata siihen, koska silloin olin eniten oma itseni.
Hauska, huoleton, rakastettava, kultainen ja valmiina antamaan.

Olen valvonut yöni viime torstaista lähtien.
Tuntuu, etten saa yhtäkään koherenttia lausetta rakennettua gradutiedostoani koristamaan.
Aineisto (rippikoulun oppikirjat) on kyllästetty teini-ikäisten ihkudaalla, ja sillä että kyllä Jumala rakastaa kaikesta huolimatta.
En juuri nyt pysty uskomaan tuohon, vaikka samalla haluaisin rukoilla itselleni voimaa jaksaa.
Ja sitä toivoa.


Totally in denial...ja sitten siihen vihaan.
Ei tämä elämä nyt voi olla pelkkiä helvetin mööbeleitä!
Asuntolainasta on tullut uusi avioliitto ilman helppoa eroa.
Olisi uskallettava ottaa riski olla onnellinen välillä.
Eikä tapella joka päivä arjen pikkuasioista ja hakata päätä seinään kun toinen ei tajua.
Minähän en edes usko tappelemiseen...mutta ei sillä ole mitään väliä.
Miten niin vaihtamalla ei muka parane!
Vituttaa suunnattomasti kun näitä vihaisia ja vaikeita naisia jaksetaan rakastaa.
No, sanoohan se sananlaskukin, että tottuuhan sitä kaikkeen, vaikka jääpuikkoon persiissä.
Siispä tuen ja ymmärrän, kun en muutakaan osaa.

Ja pakkoko sitä oli alunperin mennä uskottelemaan minulle, että olen tärkeä!
Pakko oli saada syliin ja helliä pilalle.
Luetella liian monta hyvää sanaa, joiden todenmukaisuutta toinen joutuu kyseenalaistamaan.
Eikö olisi voinut saada ymmärrystä ilman, että toinen ihastuu...ja lopulta murtuu.
Toivon niin paljon, että olisi edes vahvuutta kertoa omasta heikkoudestaan,
tiedostaa, että tuli mokattua, ja pyytää anteeksi kun on tullut loukattua toista.
Tai sitten sanoisi päin naamaa, että huijattuahan tässä tuli, että saisi vähän rakkautta lainaan.
Vittumaisinta on hiljaisuus.
Se jää kalvamaan mieltä, niin etten tänäkään yönä tule saamaan unta.

Seuraavana vaiheena on kaupankäynti.
Tahtoisin olla oman elämäni Brooke Logan ja taistella tämän miehen takaisin.
Hän ei varmasti tiedä, mitä menettää minussa.
Jos kaverin kaveri on onnistunut taistelemaan eron jälkeen miehensä takaisin,
ja päässyt vieläpä naimisiin, niin se ei voi olla pelkkä urbaanilegenda.

Voisinko tarjota hänelle vastuuvapaata viikkoa, niin että unohdettaisiin menneet?
Näyttäisin esimakua mitä minulla on tarjota, jos hän valitsisi sittenkin minut.
Jatkettaisiin verbaalista ilotulitusta naamakirjassa, niin että jokaista päivää odottaisi innolla.
Ja hän uskaltaisi tehdä hypyn tuntemattomaan,
vain sen vuoksi että saisi olla oma itsensä ilman, että kukaan tuomitsisi.
Saisi rakkautta pyytämättä, kerrankin.

Mutta vielä ei olla vaiheessa kolme.
En muista luetaanko tähän malliin regression mahdollisuus,
mutta tänään koin monta kertaa palaavani vaiheeseen yksi.
Varsinkin kun näin tämän kuvan

Muistin kuinka minua opetettiin olemaan sylissä....ja kuinka hyvä siinä oli olla.
Kielsin kaiken ja aloin taas toivoa ihmettä...siis ihan vähän.

Dancing on my own

Se on nyt loppu. Slut. Finito. Over and out.

Viimeinen yö oli ihana.
Annoin kaiken, ja opin uutta.
Aamun sarastaessa tirautin pienen kyyneleen sen vuoksi, että olin niin onnellinen.

"Please don't tell anyone this, but I wanna be happy"

Kerrankin.
Mutta koska kyseessä on minun elämä, niin eihän sitä onnea ollut pitkäaikaiseksi tarkoitettu.

Sunnuntai toi mukanaan mustia pilviä.
On katsottava asiat loppuun kotona.
Ei osattu sanoa, missä minun paikkani on tässä kuviossa.
Aloin tekemään surutyötä, samalla toivoen olevani väärässä, että tämä olisi nyt tässä.

Radiohiljaisuutta kesti kolme päivää.
En osannut enää pitää surua sisälläni, joten hukutin sen pulloon.
Onneksi minua on siunattu maailman parhaalla ystävällä.
Muutama minttu-shotti ja murheet sulivat soljuvaksi nauruksi.
Miesvahvistus ja kevyttä keskustelua baarihenkilökunnan kanssa valomerkkiin asti.

Heräsin tänään orastavaan päänsärkyyn ja puhelimeen saapuneeseen viestiin.
Kepeää rupattelua tulevasta kaappirempasta ja viikonlopun suunnitelmista.
Sitten päätin uskaltaa.
Tahdoin tietää.
Ja sitten se haluamani tieto vyöryi Facebookin chatti-ikkunasta miljoonan pienen terävän veitsen muodossa.
Hän haluaa tosissaan yrittää vielä kotona, koska huomasi että on ollut huolissaan vaimokkeestaan.
Minä tiedostin tämän jo lauantaina, mutta yritin ohittaa kevyesti kipeän huomioni.
Mutta ei hän olisi halunnut luopua minustakaan...kai?

You can't have your cake and eat it too!

Joten asialle oli saatava piste.
Pitkällisen pohdinnan jälkeen toinen nainen sai nimensä mukaisesti jäädä kakkoseksi.
I could hear my heart break..like literally.
Mutta toisaalta tämä oli odotettavissa ja jos toisesta välittää haluaa hänen parastaan.
Löydettiin sopu ja päätettiin pysyä kuitenkin kavereina.
Laitettiin laastaria sydämeen ja aloitettiin muurien rakentaminen uudestaan.
Ja kaiken tämän keskellä facebookissa viesti vilkuttaa seuraavaa:

sä olit parasta seuraa mitä mulla on koskaan ollut. älykäs, mielenkiintoinen ja huolehtiva..

Tämähän nyt on jo tuttua tekstiä muiltakin miehiltä.

But sometimes someone says something really small, and it just fits this empty place in your heart.

Vedin syvään henkeä ja kuivasin kyyneleeni ja menin keittämään kahvia.

Elämä jatkuu ja tästä eteenpäin...I'll be dancing on my own.

Se täydellinen...

Purkki on puolityhjä...vai pitäisikö ajatella, että puolitäysi.
Neljäs antibioottikuuri ja sivuääni sydämessä...muuhun siitä sydämestä ei sitten olekaan.
Eikä minusta. Olen täysi nolla.

Terveyskysely tuottaa lisää murhetta.
Riski sairastua diabetekseen, ylipaino, ongelmia negatiivisen elämänasenteen kanssa, liian suuret jatkuvat kiputilat. Joo tiedetään.

Liian paljon mustanpuhuvia ajatuksia.
Minua pelottaa.
En halua kuolla ja samalla haluan.
Pitäisi jaksaa, ja minä haluan vain luovuttaa.
Onko meidän kaikkien pakko olla maistereita??

Samuli Putro laulaa, että ei auta kuin yrittää ja yrittää ja yrittää.
Jos sen täydellisen löytää niin parantaako se kaiken muun?

Jar

Vuosi 2013...
Kolmonen hallitsee, niin vuosiluvussa, alkuvuoden lääkityksessä (2 antibioottia ja 1 muu lääke),
kuin tämän bloggarin iässäkin.
Vielä ei tarvitse hoitalata kolmekymppistä, mutta tuo päivä tekee tuloaan nopeammin kuin haluaisin.
Muutamasta yksinäisestä on tullut pari ja parista parista kolmen hengen perhe.
Mutta ei minusta.

Ja tämä on Vitutuksen kartoitus - listan ensimmäisenä pähkinänä.
Miksi minua ärsyttää yli kaiken Facebookin kuvat yhteisistä nimistä postilaatikossa, ja kuvat käsistä joita koristaa kultaiset sormukset?
Tai niistä kun kaikkiin tilapäivityksiin tägätään se tyttö- tai poikaystävä tai puoliso.
Olen Kateellinen, Katkera ja Kyrpiintynyt.
Minä tahtoisin olla se, joka saa ällösöpöillä somessa.
Mutta ei tällä naamalla ja luonteella.

Ikäväkseni edellisen postauksen kelailut ovat menneen talven lumia.
Yritin antaa mahdollisuuden pelkkään seksiin, mutta ei, kun miehen piti mennä merkkaamaan minut.
Omia itselleen vain hylätäkseen, kun tiukka paikka tulee.
Valehdella välittävänsä, vaikka olisi saanut pesää ilman valheitakin.
Paskinta on, että edes mietin tätä.
Tuhlaan energiaa ihan turhaan, mutta kun hetken jo luulin, että musta pidetään.
Ähäkutti...väärin luultu.

Mutta on hyvä, että tiedostaa ongelmakohdat.
Niistä päästään miettimään ratkaisuja.
Millä saada tästä vuodesta vähän vähemmän katkera, jotta voidaan ottaa uusi vuosikymmen enemmän ilolla kuin itkulla vastaan?
Milloin pysäyttää negatiiviset tunteet ja keskittää energia johonkin ihan toiseen asiaan?
Minähän en aio muiden vuotta pilata millään ainaisella valituksella, joka ei anna mitään.
Lista siis elää, ja siihen kirjattuja ongelmia pohditaan yön pimeinä tunteina, kun en saa unta.
Tämän pitäisi auttaa minua olemaan parempi ihminen ja ystävä toisille tänä vuonna.

Toinen uusi kuvio vuodessa 2013 on hyvien hetkien arvostaminen.
Sitä varten on ostettu Stockmannilta purkki (4,90e) ja tuunattu se omannäköiseksi tarroilla.
Ei menny ehkä ihan niinkuin Strömsössä, mutta ainakin se on persoonallinen.

Tänne purkkiin sitten tiputetaan pinkeille post-it lappusille käsinkirjoitetut hyvät hetket.

Ensimmäinen lappu löysi jo tiensä purkkiin kiitos viime lauantain. 

Lappu sisältää onnistuneen lentolippuvarauksen, ja mahdollisuuden nähdä ystävä melkein 4 vuoden erossa olon jälkeen. 

Jos tämä vuosi sattuisikin menemään erityisen kurjasti, tai ylipäätänsä vuoden viimeisenä päivänä eivät omat aivot enää sisältäisi yhtään valoisaa ajatusta, niin tämä purkki lappuineen muistuttaa omistajaansa hyvistä hetkistä. 

Ehkä sitten hyviä hetkiä osaa arvostaa sitäkin enemmän.

How to love?

Viimeksi huokaisin ilmoille toiveen.
Toiveen siitä, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen.
Hyväksyisi virheineen päivineen.
Pitäisi hyvänä ja jäisi aamuun asti.

Tuli sellainen.
Ja nyt en osaa olla.
Pää on sekaisin kysymyksistä.
Tykkäänkö minä edes?
Onko tämä sen toisen korvike?
En tiedä pidänkö minä tästä miehestä, vai vaan siitä, että hän ensimmäisenä ikinä pitää minusta.
Etttä ihmisellä ei ole väliä, vaan sillä että minusta kerrankin välitetään.

Vai välitänkö minä hänestä kuitenkin?
Mitä on välittäminen?
Onko se sitä, että haluaa olla toiselle hyvä?
Voiko sen tietää ensimmäisellä kerralla?
Miten toisen hyvänä pitäminen eroaa seksistä?
Koska seksistä tulee rakastelua?
Ja miltä helvetiltä tunteminen oikeasti tuntuu?

Kännykkä täyttyy viesteistä ja yhdessä niissä kerrotaan, että edellinen parisuhde on nyt haudattu.
Syynä en ole kuulemma kuitenkaan minä, vaan enemmänkin vuosien pitkällinen pohdinta ja prosessi.
Saan kuitenkin pienoisen paniikkikohtauksen aikaan.
Apua, mitkä paineet.
Älä ihmeessä jätä sun tyttöystävää mun takia!!!
En mä ole mitenkään sen arvoinen.

Yritän kaivella jotakin tunteita esiin.
Kuuntelen rakkauslauluja ja katson pari romanttista komediaa.
Pitäisi oikeasti lukea tenttiin.
Miksi helvetissä mikään ei tunnu miltään?
Pitäisi varmaan puhua tästä jollekin, mutta en jotenkin osaa sanoittaa asioita oikein.

Entäs jos minä en ikinä opi rakastamaan?
Jos tässä nyt kerrankin olisi sitä, mitä olen vuosia kaivannut, niin miksen ottaisi onkeeni.
Muutenkin olisi helpompaa jos toinen välittäisi enemmän minusta, kuin minä hänestä.
Tai siis joku joskus sanoi näin. En kyllä tiedä uskonko siihen ihan kokonaan. Tai siis ollenkaan.
Odotin jalat alta vievää-rakkautta.
Mutta onko sellaista edes olemassa?
Jos rakkaus viekin aikaa, että sen tuntee.

Jos tähän alkuun riittää se muisto ensimmäisestä yöstä.
Että pakotettiin olemaan sylissä.
Pidettiin hyvänä ja silitettiin hellästi hiuksia.
Haluttiin koskea. Tutkittiin ihon jokainen senttimetri.
Ei mietitä juuri nyt huomista.
Hallitaan paniikki ja katsotaan minkälaisen kierrepallon universumi heittää tielleni seuraavaksi.

16 miles to the promised land...

Marraskuun viimeinen päivä.
Lunta joka paikassa.
Itku herkässä.
Mutta päätän silti yrittää.

Olen viime aikoina epäillyt itseäni enemmän kuin koskaan.
Kuka minä olen, tai oikeastaan millainen minä olen?
Ja jos olen jonkunlainen, niin saanko olla sitä luvan kanssa?
Viimeisimmät mielipidemittaukset eivät vaikuta lupaavilta.

Olen nolo. Aiheutan mielipahaa. Olen törkeä suustani. Liian äänekäs. Sanon kaiken suoraan.
Minulle nauretaan ja minua hävetään.
Ensin ajattelin etten laita mitään viestiä.
Mutta sitten sain tietoa, että radiohiljaisuuttani paheksutaan.
Miellyttäjä minussa laittoi sitten viestin ja sain turpaani...henkisesti.
Onneksi en laittanut mitään hempeää, tai viimeisetkin tunteiden riekaleet olisivat häipyneet myrskytuulen mukana kauas pois.

Nyt sitten mietin, että millainen minun pitäisi olla, että ei tarvitsisi aina katua.
Hävetä ja itkeskellä.
Kaikkia ei voi tietenkään miellyttää, mutta jos joku edes pitäisi minusta.
Hyväksyisi hurtin huumorini, railakkaat ja suorat sanankäänteeni sekä raivostuttavan kuplivan persoonani.
Sitä odotellessa yritän hillitä itseni ja käyttäytyä kuin ne kiltit tytöt, joita Rosa Liksom ei kaipaa.


...and I promise you I’m doing the best I can.

Damaged Goods?

Kohtaamisia tällä viikolla...

Sunnuntaina pinnan alla kytevää raivoa poliittisen erimielisyyden vuoksi.
Tuli tunne, että nyt en ainakaan kelpaa, kun äänestin Kokoomusta.
Asiaa ei auttanut edes se, että kerroin ehdokkaani olevan teologi, ystäväni ja fiksuja ajatuksia omaava nainen.
Puolue oli väärä ja se teki minusta myös väärän ihmisen.
Hyvin asiaa yritettiin vastapuolen osalta peitellä, mutta silti inho paistoi vähän liian hyvin läpi.
Olin hetkessä lokeroitu sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole enää hyväksyttävä.
Aivan kuin olisin hetkessä muuttunut jotenkin täysin erilaiseksi.
Tuntematon sotilas.
Ja silti tunsin olevani vain oma itseni.
Onneksi tilanne laukesi nopeasti, ja oksensin kotona pahan olon pois.

Maanantaina työpaikan palaverissa kohtaan työpaikkaromanssini.
Sormeen on ilmestynyt sormus, joka kiiltelee uutuuttaan.
Haluaisin onnitella, mutta kokoustilan pienuudesta huolimatta,
mies onnistuu välttelemään minua erittäin taidokkaasti.
Sattumaako?
Kokouksen päätyttyä poistun huoneesta hissille nopeasti.
Tästä huolimatta mies sekä yhteinen kollega sattuvat samaan hissiin.
Yritän moikata, että hän ymmärtää kaiken olevan kunnossa.
Minut sivuutetaan täysin.
Ehkä hän ei kuullut?
Hissi pysähtyy kolmoseen, ja yhteinen kollega ylläpitää keskustelua.
Viides kerros ja kollega jää pois.
Ennen ovien sulkeutumista ja sitä kauhutilannetta, että mies joutuisi olemaan kanssani kaksin yhden kerroksen verran on hänelle liikaa, ja hän hyppää hissistä viime hetkellä ulos ja juoksee rappuset kuutoseen. Haluan kuolla siihen paikkaan.

Maanantai-iltana käännös kuitenkin parempaan ja kotiini muodostui ylläripiilopaikka.
Piilopaikka maailman ahdistuksilta, odotuksilta ja velvollisuuksilta.
Kasuaalia keskustelua ja syviä huokauksia.
Tölkit luomuolutta ja telkkarin saippuasarjoja.
Halusin antaa enemmän, olla paremmin läsnä.
Tuntui kuitenkin siinä hetkessä, että epäonnistuin täysin, mutta yllätyksekseni tilanne oli toiselle tärkeä.
Tarjosin juuri oikeita asioita, olin oikeassa paikassa ja tarpeeksi hyvä.
Itkin jälkikäteen, koska se että minulla oli väliä, merkitsi minulle todella paljon.

Tiistaina lääkäri ja F-koodeja.

On koodi, mutta ei järkevää määritystä.

On joku vika, mutta ei tietoa sen luonteesta.

Ja sitten voi olla, että ei ole yhtään mitään.

"Oletkohan sä vain ylirasittunut ja stressaantunut?"

Niin, no eipä sitä hirveästi tule nukuttua, ja ilman kahvia en selviäisi yhdestäkään päivästä.

Tuleekohan tuo F-koodi siitä, että kaikki päästään pipit on Fucked up, 

ja numero sitten määrittää kuinka pahasti?

Omasta mielestä ei ole mitään vikaa, on vain järjetöntä yksinäisyyttä, kiirettä ja lievää väsymystä unenpuutteen vuoksi.

Keskiviikkona kahvihetken yliopistolla keskeyttää mies menneisyydestä.

15 minuuttia menee omalla painollaan kivuttomasti.

Pakolliset kuulumiset, opintopisteiden vertailu ja työllistyminen opintojen jälkeen.

Sitten pommi.

Jos on 30 vee ja vielä sinkku niin kyllä sitä pitää miettiä, että mikä on vikana.

Niin, että parempi olla eronnut kuin sinkku, niin ei ole niin pahasti damaged.

Helppohan sitä on tällaisia kommentteja heitellä kultainen sormus vasemmassa nimettomässä.

Onneksi luento on alkamassa, ja juoksen pahan oloni kanssa vessan kautta luentosaliin.

Pitäkää tunkkinne. 

En aio edes mainita siitä kerjäläisestä joka huoritteli minut sen takia etten antanut rahaa.

Viikkoa on jäljellä vielä muutama päivä.

Huomenna pitää jaksaa kouluttaa itseään ja muita.

Ja yrittää jaksaa pysyä avoimena ja positiivisena, 

että jos ne uudet tyypit vaikka tykkäiskin musta ja mun tyylistä opettaa.

Red

Joskus tulee sellainen hetki elämässä, että täytyy tehdä jotakin uutta.
Muuttaa vanhoja kuvioita ja sekoittaa pakkaa.

Vanhoihin kuvioihin kuului sutinat varattujen miesten kanssa.
Varattujen miesten, jotka ei jotenkin hanskannut hommaa yhtään.
Liikaa syyllisyyttä, vääriä lupauksia ja menetettyä toivoa.
Ja omalta kohdaltani käsittämätöntä kylmyyttä ja hämmentävää ammattitaitoa.
Ei mitään hempeilyä vaan kylmästi kyrvästä kiinni, ja sitten tyyppi kotiin.

Käänsin uuden sivun elämässäni värjäämällä hiukseni punaiseksi.
Uuden identiteetin, tai ainakin lookin, takia tuli käytyä jännä hiusvärinmuutosprosessi.
Ensin niin tumma suklaanruskea väri vaihteli vaaleanruskeasta täysin blondiin, kunnes se vihdoin kohtasi täydellisen punaisen sävynsä.
Niin täydellisen, että hiusteni kuivuttua uutta väriäni kerääntyi ihmettelemään kolme kampaamossa ollutta miestä.

En oikein tunnistanut itseäni, ja koko tämä päivä on mennyt totutellessa uuteen minään.
Tahtoisin olla parempi ihminen. Ottaa paremmin toisten tunteet ja elämäntilanteet huomioon,
niin että ei tulisi toisille eikä itselle niin paljon suruja ja valvottuja öitä.
Haluaisin oppia ylipäätänsä tuntemaan jotakin positiivista...tuntemaan edes jotain.
Tahtoisin, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen...tai että edes minä oppisin tykkäämään itsestäni!!

Muutokseen totutellessani kaivelin vanhoja valokuvia ja päiväkirjoja.
Lukion ensimmäisen luokan luokkakuvassa näkyy riutunut punapää.
Etsin itseäni silloin todella paljon, koska tunsin olevani aivan väärässä paikassa.
Takana unohtumaton Jenkkilän reissu, kuumia suudelmia ja orastava syömishäiriö.
Jos silloin joku olisi tullut ottamaan kädestä kiinni ja sanomaan, että mä kelpaan niin sitä olisi ehkä selvitty hieman vähemmällä.

On niissä teinivuosien muistoissa jotakin hyvääkin.
Löysin vanhan Demi-lehden vuodelta 1999, jonka kannessa komeilee Jared Leto.
Sivulla 26 on oma kirjoitukseni siitä, miksi Jared on niin ihana.
Kerron siinä värjänneeni hiukseni punaiseksi, koska Angelallakin oli punaiset hiukset.
Ja siitä, että ihastuin vain poikiin jotka edes vähän näyttivät Jaredilta, kuten se eräs Tuomas.
Vaikka kirjoituksesta on aikaa 13 vuotta, niin tunnistan silti itseni naivista tarinoinnistani.
Tyttö, jolla oli unelma siitä, että joku voisi rakastaa, ja jolle voisi itse antaa rakkautta.
Tyttö, joka odotti poikaa saapuvaksi punaisella avoautolla.
Tyttö, joka ylipäätänsä toivoi, unelmoi ja tunsi.

Jos se olen ollut minä 13 vuotta sitten, niin miksen voisi siihen palata nyt?
Olla vielä vähän aikaa hieman naivi ja toivoa.
Tuntea paljon ja täysillä, vaikka se sattuisikin ihan helvetisti.
En tiedä onnistunko tässä, mutta onpahan värjätty tukka taas punaiseksi, että kai tätäkin voi pitää alkuna...

Riippumatto

Katselen Teemalta Armin ja Dannyn showta.
Kultainen 80-luku ja vanhat lapsuudesta tutut kappaleet saavat mielen herkäksi.
En ole koskaan pahemmin ollut menneessä märehtijä,
mutta viime aikoina on kyllä useaan otteeseen tullut ikävä lapsuutta.
Speden Spelejä, Uuno-elokuvia, Ville Vallaton- jäätelöpuikkoja ja lauantaisaunaa.
Suosikin Bees & Honey-palstaa, systeriltä saatua Minni Hiiri-paitaa ja  ikuisuuden kestäviä Barbi-leikkejä Kauniiden ja Rohkeiden juonikuvioita mukaillen.
Mutta ennen kaikkea sitä kiireettömyyttä.

Fyssari tokaisi viikko sitten, että pitäisi harkita työpaikan vaihtoa jos terveys on minulle yhtään tärkeä.
Kuulemma olin tullut siihen pisteeseen, jossa enää mikään ei tunnu auttavan niskojen ja hartioiden jännitystilaan.
Pitäisi oppia kuulemma joskus rentoutumaan.
Rentoutuminen, mitä se on?
Käväisin lääkärillä, mutta sieltä ei herunut saikkua eikä sympatiaa.
Kaikki hoituu kuulemma Buranalla.

Laitoin pinon hakemuksia vetämään eri työpaikkoihin, mutta ilmeisesti näinä aikoina tuhatkunta muuta ihmistä näyttää hakevan samoja pestejä, ja minulla kun on työpaikka, niin joudun varmasti heti kättelyssä pinon alimmaksi.
Vanhasta duunista löytyisi kuulemma töitä, eli voisi taas mennä viikkaamaan pinoja ja takomaan kassaa. Ei sekään huono valinta olisi. Saisin ainakin liikkua töissä.

Lauantai-iltana pysähdyin miettimään,
miten sitä elämää voisi muuttaa johonkin vähän valoisempaan suuntaan.
Kadehdin hieman Karkkipäivä-blogin Sannia, joka uskalsi jättää kaiken ja lähti reppu selässä kolmeksi kuukaudeksi matkalle.
Minäkin voisin tehdä sen, nyt jotenkin enemmän kuin koskaan.
Tunnen, että olen niin tyhmä, että pärjäisin elämässä ilman tutkintojakin
(tiedän, että tämä lause on järjetön).
Seitsemän vuotta teologiaa ei ole tehnyt minusta yhtään viisaampaa,
enemmänkin vain ahdistuneen agnostikon.
Paikkani on selkeästi jossakin huonopalkkaisessa työssä, jossa ei tarvitse paljon itsestään antaa.
Ja en sano tätä mitenkään alentuvasti, vaan oikeasti sellainen työ voisi olla hyvinkin palkitsevaa,
kun ei tarvitsisi paljon ajatella. Hoitaisi oman osuuden ja painaisi oven kiinni kotiin lähtiessään.

Sosiaalisissa suhteissa olen ollut viime aikoina taas ihan luuseri.
Tuntuu, että olen ajautunut yhä kauemmaksi kaikista.
Olen aivan eri mielentilassa, ja kanssaihmisille enemmän rasite kuin voimavara.
Kun toiset haaveilevat (tai jo elävät unelmaansa) poikaystävistä ja lapsista,
mietin minä valkoista hiekkaa ja riippumattoa.
Tai New Yorkin betoniviidakkoa, jonne voisin kadota miljoonien ihmisten ja valojen joukkoon.
Ei tarvitsisi miettiä, että kenen mielen olen tänään pahoittanut, ja millä sanoilla.
Eikä ennen kaikkea tarvitsisi elätellä turhia toiveita, että joku tekstaisi ja tässä tekstarissa ilmaisisi halunsa viettää kanssani lauantai-iltaa.
Ei tarvitsisi itkeä, kun kukaan ei jaksa tsempata minua X-Factoryn tyyliin.
(siis mistä tuollaisia tukijoukkoja saa??)
Olisin kerrankin sinut yksinäisyyteni kanssa.

Ehkä on aika ostaa se riippumatto, jossa voisin vihdoin downshiftata.
Tehdä suunnitelma ja pitäytyä siinä.
Lakata pelkäämästä, että elämä ei kanna, ja ottaa enemmän riskejä.
Rukoilla pitkästä aikaa...rukoilla, että saisin jostain ylimääräistä energiaa,
ja jaksaisin toteuttaa suunnitelmani.
Ja kun tuo riippumatto on viritetty, niin ottaa siitä kuva,
jotta muistaisin sen hetken ja rentouden tunteen aina.

"For relaxing times, make it Suntory time!"

Holding On And Letting Go

Tämä päivä on ollut täynnä kipua ja vaikeita ajatuksia. 

Kauhun tasapainon keskellä törmäsin tähän biisiin, ja löysin siitä itselleni jotain outoa lohtua.

Is anybody out there?
Is anybody listening?
Does anybody really know?
If it’s the end of our beginning,
A cry
A rush
From one breath
Is all we’re waiting for
Sometimes the one we’re taking
Changes every one before

It's everything you wanted, it's everything you don't
It's one door swinging open and one door swinging closed
Some prayers find an answer
Some prayers never know
We're holding on and letting go

Sometimes we're holding angels
And we never even know
Don't know if we'll make it, 
But we know,
We just can't let it show

It's everything you wanted, it's everything you don't
It's one door swinging open and one door swinging closed
Some prayers find an answer
Some prayers never know
We're holding on and letting go.

Ross Copperman - Holding on and Letting Go

When you have too much time to spare...

...you end up shopping.

Ja jos oikeasti ollaan rehellisiä niin shoppailuun ei juuri nyt olisi oikeastaan varaa.
Mutta kun piti jotenkin piristää itseään ja poistaa tätä iänikuista ahdistusta.

Pink lemonade Snapple nyt ei edes paljon maksanut, mutta auttoi tuomaan mieleen positiivisia muistoja vuosien takaa. Erityisesti hymyn saa huulille aina se korkin alta löytyvä "Real fact". Tällä kertaa opin, että ensimmäinen tikkari keksittiin Connecticutissa :)

Kirjat tulivatkin sitten kalliimmaksi. Kerrottakoon, että mietin ensin kirjojen lainaamista, ja kahlasin yhden divarinkin läpi josko olisi löytynyt käytettyjä, mutta ei onnistunut. Kirjaston kirjat olisi pitänyt lopulta palauttaa ja divarissa oli lähinnä ylitarjontaa harlekiini-romskuista eikä matkaoppaista.

Käytin viimeiset päivät töissä Madventuresin vanhojen jaksojen katsomiseen ja minua puraisi matkakärpänen pahasti. Teki mieli rynnätä Rahakujalta suoraan Helsinki-Vantaalle ja ottaa ensimmäinen lento pois. Noh, jo aiemmin mainittu huono rahatilanne sai minut järkiini, ja sipsutin kiltisti kotiin.

Muistin kuitenkin kirjan, kun vaeltelin ensimmäisinä lomapäivinä tyhjänpanttina keskikaupungilla. Aivan kuin joku olisi lukenut ajatukseni ja kirja oli asetettu keskelle Akateemisen teemapöytää. Pieni laskutoimitus päässä, ja olin kiikuttamassa saalistani kiireen vilkkaa kassalle. Or so I thought.

Samaisella pöydällä lojui myös The Stylist's Guide to NYC.
Ja voi elämä miten ihania kuvia ja ideoita se sisälsikään.
Kirja on kuin karkki! En tosin tiedä kuinka paljon kirjalle tulee käyttöä tosi elämässä, sillä sisustustarvikkeet ja kukat eivät ole ehkä niitä helpoimpia kuljetettavia valtameren ylitse. Voihan sitä aina kuitenkin katsella ja ihailla.

Tyyli-ikoni Coco Chanelin elämänkerta tarttui myös ihan vahingossa mukaan matkalla kassalle. En voinut vastustaa Chanelin signature-kuviolla päällystettyä kantta ja Voguen, WSJ:n ja The Observerin ylitsevuotavia suosituksia lukea juuri tämä kirja Cocosta.

Ehkä tällä kaikella on kirjojen ostelulla on kuitenkin merkityksensä. Kirjat antavat syyn paeta todellisuutta. Ne antavat luvan unelmoimiseen. Ja mistä sitä tietää, että kun ensin olen sisäistänyt travellauksen salat, asetun jonnekin hieman pidemmäksi aikaa, sisustan väliaikaisen kotini kauniisti (oli se sitten missä päin maailmaa tahansa) ja lopulta rentoudun uudessa paikassa kotoisen nuhjuisessa vintage nojatuolissa Cocon elämänkertaa lukien.

Sticks & Stones...

...may break my bones, 
But words will never hurt me.

A very smart man taught me this nursery rhyme back in '99.
I had just hurt someone really bad, and I thought it was like the end of the world.
The world didn't end, but I guess somehow karma caught me.
And here we are.

I have been repeating this rhyme for the past few days now...kinda like a mantra.
But it's not helping.
It still feels like I've been sucker punched..and I can't breathe properly

Thank God I don't have to go to work tomorrow, and I can just disappear into my cheap Ikea sheets.

Decisions, decisions

Sunnuntain seurasin sairasvuoteen pohjalta innokkaana myrskyennustetta.
Paljon sadetta ja ukkosta.
Muutosta säähän ja vähän säpinää.
Odotusta ei palkittu ja muutos jäi tulematta.

Jokin levottomuus jäi kuitenkin elämään.
Oltuani sairauslomalla viimeiset 4 päivää, en millään haluaisi palata töihin.
Mietinkin viime yön kuumeisesti (no pun intended), onko vika minussa vai työpaikassa.
En löytänyt kunnon ratkaisua...mutta paljon perusteluja puolesta ja vastaan.

Isoimpana miinuksena on oman työpanokseni aliarvioiminen.
Millään ei tunnu olevan väliä.
Ihan sama oletko kahdesti putkeen paras asiakasneuvoja, vai nukutko aina työvuorosi aikana niin kuin eräs talossa vuosia ollut kollegani.
Molemmilla sama palkka, eikä toinen saa palkankorotusta eikä toinen nuhteita.
Ei hirvittävästi motivoi yrittämään parempaa.
Minne on kadonnut amerikkalainen unelma siitä, että ahkera ja taitava työntekijä huomataan.
Hän edistyy tasaisen varmasti corporate ladderilla ja aikansa kiivettyään joko vaihtaa yritystä tai ihmettelee menoa sieltä ylimmältä puolalta.

Jos vika onkin minussa.
Olen vain väärällä alalla, ja itse työpaikka on ihan hyvä.
Olen kiittämätön, sillä monella ei ole mitään työtä.
Ei tällä koulutuksella (melkein maisteri) ja työkokemuksella (töissä 16-vuotiaasta lähtien) voi mitenkään saada enemmän palkkaa kuin 2200e/kk brutto.
Ja tekeekö raha ihmisen todella onnelliseksi?
Ei, mutta se helpottaa elämää, varsinkin kun pitäisi taas maksaa pino laskuja kuun 15. päivä.
Pakko myös sanoa, että edellinen työni tuntui enemmän palkitsevalta, sillä siihen liittyi luovuusaspekti.
Hiljaisina hetkinä oli mahdollisuus antaa itsestään enemmän, ja oman työn jälki näkyi parantuneena myyntinä.

Ehkä vika ei ole kummassakaan ja sitten kuitenkin molemmissa yhtäaikaa.
Ja nyt olisi sitten aika tehdä päätöksiä ja valintoja.
Faktaa on, että syksyllä on saatava gradu valmiiksi vaikka henki menisi.
Haluanko siis mahdollisesti opetella uutta työnkuvaa ja kirjoittaa yöt gradua?
Tämä ei pelota minua, mutta enemmän huolettaa työaika.
Jos vaihdan työpaikkaa, niin kyseessä on luultavasti päivätyö 8-16, jolloin en voi osallistua luennoille.
Pohjois-Amerikan opintoni kärsivät, ja nopea vilkaisu uuden lukuvuoden opetustietoihin, ei helpota tätä ongelmaa yhtään. Kurssit vaikuttavat kiinnostavilta ja uuteen professoriin olisi mukava tehdä vaikutus.
Tai osallistua edes siksi, että kielitaito pysyy yllä.
Jos pysyn lestissäni, niin opinnot ja gradu onnistuvat aikataulullisesti, sillä voin vaikuttaa työaikaani.

Mutta kestänkö samat kuviot vielä vuoden?
Onko tunnelin päässä sitten valoa?
Löydänkö oman paikkani maailmassa, tai vaikka pienimuotoisemmin työelämässä?

Olisipa jossain kristallipallo johon kurkistaa ja nähdä, että miten kannattaisi valita.
Kun sitä nyt ei vain ole, niin yritän löytää lohtua vanhasta sananlaskusta:

"Good things come to those who wait"

Roman Holiday

"The best thing I know is to do exactly what you wish for a while."

Kuva lainattu:
http://eu.movieposter.com/poster/MPW-30709/Roman_Holiday.html