DABDA

Olen Kübler-Rossin mallin vaiheessa kaksi.
Viha.
Ja samalla toinen jalka laahaa vielä vaiheessa yksi.
Kieltäminen.

Luen kaikki viestit taaksepäin siihen ensimmäiseen asti joka lähetettiin 18.11.
Meillä sujui kaikki verbaalisesti niin hyvin.
Juuri oikea määrä kiusoittelua, että toisen vastausta odotti innolla,
ja samalla oikea määrä flirttiä,
niin että toisen kiinnostuksen sai pysymään yllä.
Tahtoisin niin kovasti palata siihen, koska silloin olin eniten oma itseni.
Hauska, huoleton, rakastettava, kultainen ja valmiina antamaan.

Olen valvonut yöni viime torstaista lähtien.
Tuntuu, etten saa yhtäkään koherenttia lausetta rakennettua gradutiedostoani koristamaan.
Aineisto (rippikoulun oppikirjat) on kyllästetty teini-ikäisten ihkudaalla, ja sillä että kyllä Jumala rakastaa kaikesta huolimatta.
En juuri nyt pysty uskomaan tuohon, vaikka samalla haluaisin rukoilla itselleni voimaa jaksaa.
Ja sitä toivoa.


Totally in denial...ja sitten siihen vihaan.
Ei tämä elämä nyt voi olla pelkkiä helvetin mööbeleitä!
Asuntolainasta on tullut uusi avioliitto ilman helppoa eroa.
Olisi uskallettava ottaa riski olla onnellinen välillä.
Eikä tapella joka päivä arjen pikkuasioista ja hakata päätä seinään kun toinen ei tajua.
Minähän en edes usko tappelemiseen...mutta ei sillä ole mitään väliä.
Miten niin vaihtamalla ei muka parane!
Vituttaa suunnattomasti kun näitä vihaisia ja vaikeita naisia jaksetaan rakastaa.
No, sanoohan se sananlaskukin, että tottuuhan sitä kaikkeen, vaikka jääpuikkoon persiissä.
Siispä tuen ja ymmärrän, kun en muutakaan osaa.

Ja pakkoko sitä oli alunperin mennä uskottelemaan minulle, että olen tärkeä!
Pakko oli saada syliin ja helliä pilalle.
Luetella liian monta hyvää sanaa, joiden todenmukaisuutta toinen joutuu kyseenalaistamaan.
Eikö olisi voinut saada ymmärrystä ilman, että toinen ihastuu...ja lopulta murtuu.
Toivon niin paljon, että olisi edes vahvuutta kertoa omasta heikkoudestaan,
tiedostaa, että tuli mokattua, ja pyytää anteeksi kun on tullut loukattua toista.
Tai sitten sanoisi päin naamaa, että huijattuahan tässä tuli, että saisi vähän rakkautta lainaan.
Vittumaisinta on hiljaisuus.
Se jää kalvamaan mieltä, niin etten tänäkään yönä tule saamaan unta.

Seuraavana vaiheena on kaupankäynti.
Tahtoisin olla oman elämäni Brooke Logan ja taistella tämän miehen takaisin.
Hän ei varmasti tiedä, mitä menettää minussa.
Jos kaverin kaveri on onnistunut taistelemaan eron jälkeen miehensä takaisin,
ja päässyt vieläpä naimisiin, niin se ei voi olla pelkkä urbaanilegenda.

Voisinko tarjota hänelle vastuuvapaata viikkoa, niin että unohdettaisiin menneet?
Näyttäisin esimakua mitä minulla on tarjota, jos hän valitsisi sittenkin minut.
Jatkettaisiin verbaalista ilotulitusta naamakirjassa, niin että jokaista päivää odottaisi innolla.
Ja hän uskaltaisi tehdä hypyn tuntemattomaan,
vain sen vuoksi että saisi olla oma itsensä ilman, että kukaan tuomitsisi.
Saisi rakkautta pyytämättä, kerrankin.

Mutta vielä ei olla vaiheessa kolme.
En muista luetaanko tähän malliin regression mahdollisuus,
mutta tänään koin monta kertaa palaavani vaiheeseen yksi.
Varsinkin kun näin tämän kuvan

Muistin kuinka minua opetettiin olemaan sylissä....ja kuinka hyvä siinä oli olla.
Kielsin kaiken ja aloin taas toivoa ihmettä...siis ihan vähän.

Dancing on my own

Se on nyt loppu. Slut. Finito. Over and out.

Viimeinen yö oli ihana.
Annoin kaiken, ja opin uutta.
Aamun sarastaessa tirautin pienen kyyneleen sen vuoksi, että olin niin onnellinen.

"Please don't tell anyone this, but I wanna be happy"

Kerrankin.
Mutta koska kyseessä on minun elämä, niin eihän sitä onnea ollut pitkäaikaiseksi tarkoitettu.

Sunnuntai toi mukanaan mustia pilviä.
On katsottava asiat loppuun kotona.
Ei osattu sanoa, missä minun paikkani on tässä kuviossa.
Aloin tekemään surutyötä, samalla toivoen olevani väärässä, että tämä olisi nyt tässä.

Radiohiljaisuutta kesti kolme päivää.
En osannut enää pitää surua sisälläni, joten hukutin sen pulloon.
Onneksi minua on siunattu maailman parhaalla ystävällä.
Muutama minttu-shotti ja murheet sulivat soljuvaksi nauruksi.
Miesvahvistus ja kevyttä keskustelua baarihenkilökunnan kanssa valomerkkiin asti.

Heräsin tänään orastavaan päänsärkyyn ja puhelimeen saapuneeseen viestiin.
Kepeää rupattelua tulevasta kaappirempasta ja viikonlopun suunnitelmista.
Sitten päätin uskaltaa.
Tahdoin tietää.
Ja sitten se haluamani tieto vyöryi Facebookin chatti-ikkunasta miljoonan pienen terävän veitsen muodossa.
Hän haluaa tosissaan yrittää vielä kotona, koska huomasi että on ollut huolissaan vaimokkeestaan.
Minä tiedostin tämän jo lauantaina, mutta yritin ohittaa kevyesti kipeän huomioni.
Mutta ei hän olisi halunnut luopua minustakaan...kai?

You can't have your cake and eat it too!

Joten asialle oli saatava piste.
Pitkällisen pohdinnan jälkeen toinen nainen sai nimensä mukaisesti jäädä kakkoseksi.
I could hear my heart break..like literally.
Mutta toisaalta tämä oli odotettavissa ja jos toisesta välittää haluaa hänen parastaan.
Löydettiin sopu ja päätettiin pysyä kuitenkin kavereina.
Laitettiin laastaria sydämeen ja aloitettiin muurien rakentaminen uudestaan.
Ja kaiken tämän keskellä facebookissa viesti vilkuttaa seuraavaa:

sä olit parasta seuraa mitä mulla on koskaan ollut. älykäs, mielenkiintoinen ja huolehtiva..

Tämähän nyt on jo tuttua tekstiä muiltakin miehiltä.

But sometimes someone says something really small, and it just fits this empty place in your heart.

Vedin syvään henkeä ja kuivasin kyyneleeni ja menin keittämään kahvia.

Elämä jatkuu ja tästä eteenpäin...I'll be dancing on my own.

Jar

Vuosi 2013...
Kolmonen hallitsee, niin vuosiluvussa, alkuvuoden lääkityksessä (2 antibioottia ja 1 muu lääke),
kuin tämän bloggarin iässäkin.
Vielä ei tarvitse hoitalata kolmekymppistä, mutta tuo päivä tekee tuloaan nopeammin kuin haluaisin.
Muutamasta yksinäisestä on tullut pari ja parista parista kolmen hengen perhe.
Mutta ei minusta.

Ja tämä on Vitutuksen kartoitus - listan ensimmäisenä pähkinänä.
Miksi minua ärsyttää yli kaiken Facebookin kuvat yhteisistä nimistä postilaatikossa, ja kuvat käsistä joita koristaa kultaiset sormukset?
Tai niistä kun kaikkiin tilapäivityksiin tägätään se tyttö- tai poikaystävä tai puoliso.
Olen Kateellinen, Katkera ja Kyrpiintynyt.
Minä tahtoisin olla se, joka saa ällösöpöillä somessa.
Mutta ei tällä naamalla ja luonteella.

Ikäväkseni edellisen postauksen kelailut ovat menneen talven lumia.
Yritin antaa mahdollisuuden pelkkään seksiin, mutta ei, kun miehen piti mennä merkkaamaan minut.
Omia itselleen vain hylätäkseen, kun tiukka paikka tulee.
Valehdella välittävänsä, vaikka olisi saanut pesää ilman valheitakin.
Paskinta on, että edes mietin tätä.
Tuhlaan energiaa ihan turhaan, mutta kun hetken jo luulin, että musta pidetään.
Ähäkutti...väärin luultu.

Mutta on hyvä, että tiedostaa ongelmakohdat.
Niistä päästään miettimään ratkaisuja.
Millä saada tästä vuodesta vähän vähemmän katkera, jotta voidaan ottaa uusi vuosikymmen enemmän ilolla kuin itkulla vastaan?
Milloin pysäyttää negatiiviset tunteet ja keskittää energia johonkin ihan toiseen asiaan?
Minähän en aio muiden vuotta pilata millään ainaisella valituksella, joka ei anna mitään.
Lista siis elää, ja siihen kirjattuja ongelmia pohditaan yön pimeinä tunteina, kun en saa unta.
Tämän pitäisi auttaa minua olemaan parempi ihminen ja ystävä toisille tänä vuonna.

Toinen uusi kuvio vuodessa 2013 on hyvien hetkien arvostaminen.
Sitä varten on ostettu Stockmannilta purkki (4,90e) ja tuunattu se omannäköiseksi tarroilla.
Ei menny ehkä ihan niinkuin Strömsössä, mutta ainakin se on persoonallinen.

Tänne purkkiin sitten tiputetaan pinkeille post-it lappusille käsinkirjoitetut hyvät hetket.

Ensimmäinen lappu löysi jo tiensä purkkiin kiitos viime lauantain. 

Lappu sisältää onnistuneen lentolippuvarauksen, ja mahdollisuuden nähdä ystävä melkein 4 vuoden erossa olon jälkeen. 

Jos tämä vuosi sattuisikin menemään erityisen kurjasti, tai ylipäätänsä vuoden viimeisenä päivänä eivät omat aivot enää sisältäisi yhtään valoisaa ajatusta, niin tämä purkki lappuineen muistuttaa omistajaansa hyvistä hetkistä. 

Ehkä sitten hyviä hetkiä osaa arvostaa sitäkin enemmän.

Damaged Goods?

Kohtaamisia tällä viikolla...

Sunnuntaina pinnan alla kytevää raivoa poliittisen erimielisyyden vuoksi.
Tuli tunne, että nyt en ainakaan kelpaa, kun äänestin Kokoomusta.
Asiaa ei auttanut edes se, että kerroin ehdokkaani olevan teologi, ystäväni ja fiksuja ajatuksia omaava nainen.
Puolue oli väärä ja se teki minusta myös väärän ihmisen.
Hyvin asiaa yritettiin vastapuolen osalta peitellä, mutta silti inho paistoi vähän liian hyvin läpi.
Olin hetkessä lokeroitu sellaiseksi ihmiseksi, joka ei ole enää hyväksyttävä.
Aivan kuin olisin hetkessä muuttunut jotenkin täysin erilaiseksi.
Tuntematon sotilas.
Ja silti tunsin olevani vain oma itseni.
Onneksi tilanne laukesi nopeasti, ja oksensin kotona pahan olon pois.

Maanantaina työpaikan palaverissa kohtaan työpaikkaromanssini.
Sormeen on ilmestynyt sormus, joka kiiltelee uutuuttaan.
Haluaisin onnitella, mutta kokoustilan pienuudesta huolimatta,
mies onnistuu välttelemään minua erittäin taidokkaasti.
Sattumaako?
Kokouksen päätyttyä poistun huoneesta hissille nopeasti.
Tästä huolimatta mies sekä yhteinen kollega sattuvat samaan hissiin.
Yritän moikata, että hän ymmärtää kaiken olevan kunnossa.
Minut sivuutetaan täysin.
Ehkä hän ei kuullut?
Hissi pysähtyy kolmoseen, ja yhteinen kollega ylläpitää keskustelua.
Viides kerros ja kollega jää pois.
Ennen ovien sulkeutumista ja sitä kauhutilannetta, että mies joutuisi olemaan kanssani kaksin yhden kerroksen verran on hänelle liikaa, ja hän hyppää hissistä viime hetkellä ulos ja juoksee rappuset kuutoseen. Haluan kuolla siihen paikkaan.

Maanantai-iltana käännös kuitenkin parempaan ja kotiini muodostui ylläripiilopaikka.
Piilopaikka maailman ahdistuksilta, odotuksilta ja velvollisuuksilta.
Kasuaalia keskustelua ja syviä huokauksia.
Tölkit luomuolutta ja telkkarin saippuasarjoja.
Halusin antaa enemmän, olla paremmin läsnä.
Tuntui kuitenkin siinä hetkessä, että epäonnistuin täysin, mutta yllätyksekseni tilanne oli toiselle tärkeä.
Tarjosin juuri oikeita asioita, olin oikeassa paikassa ja tarpeeksi hyvä.
Itkin jälkikäteen, koska se että minulla oli väliä, merkitsi minulle todella paljon.

Tiistaina lääkäri ja F-koodeja.

On koodi, mutta ei järkevää määritystä.

On joku vika, mutta ei tietoa sen luonteesta.

Ja sitten voi olla, että ei ole yhtään mitään.

"Oletkohan sä vain ylirasittunut ja stressaantunut?"

Niin, no eipä sitä hirveästi tule nukuttua, ja ilman kahvia en selviäisi yhdestäkään päivästä.

Tuleekohan tuo F-koodi siitä, että kaikki päästään pipit on Fucked up, 

ja numero sitten määrittää kuinka pahasti?

Omasta mielestä ei ole mitään vikaa, on vain järjetöntä yksinäisyyttä, kiirettä ja lievää väsymystä unenpuutteen vuoksi.

Keskiviikkona kahvihetken yliopistolla keskeyttää mies menneisyydestä.

15 minuuttia menee omalla painollaan kivuttomasti.

Pakolliset kuulumiset, opintopisteiden vertailu ja työllistyminen opintojen jälkeen.

Sitten pommi.

Jos on 30 vee ja vielä sinkku niin kyllä sitä pitää miettiä, että mikä on vikana.

Niin, että parempi olla eronnut kuin sinkku, niin ei ole niin pahasti damaged.

Helppohan sitä on tällaisia kommentteja heitellä kultainen sormus vasemmassa nimettomässä.

Onneksi luento on alkamassa, ja juoksen pahan oloni kanssa vessan kautta luentosaliin.

Pitäkää tunkkinne. 

En aio edes mainita siitä kerjäläisestä joka huoritteli minut sen takia etten antanut rahaa.

Viikkoa on jäljellä vielä muutama päivä.

Huomenna pitää jaksaa kouluttaa itseään ja muita.

Ja yrittää jaksaa pysyä avoimena ja positiivisena, 

että jos ne uudet tyypit vaikka tykkäiskin musta ja mun tyylistä opettaa.

Red

Joskus tulee sellainen hetki elämässä, että täytyy tehdä jotakin uutta.
Muuttaa vanhoja kuvioita ja sekoittaa pakkaa.

Vanhoihin kuvioihin kuului sutinat varattujen miesten kanssa.
Varattujen miesten, jotka ei jotenkin hanskannut hommaa yhtään.
Liikaa syyllisyyttä, vääriä lupauksia ja menetettyä toivoa.
Ja omalta kohdaltani käsittämätöntä kylmyyttä ja hämmentävää ammattitaitoa.
Ei mitään hempeilyä vaan kylmästi kyrvästä kiinni, ja sitten tyyppi kotiin.

Käänsin uuden sivun elämässäni värjäämällä hiukseni punaiseksi.
Uuden identiteetin, tai ainakin lookin, takia tuli käytyä jännä hiusvärinmuutosprosessi.
Ensin niin tumma suklaanruskea väri vaihteli vaaleanruskeasta täysin blondiin, kunnes se vihdoin kohtasi täydellisen punaisen sävynsä.
Niin täydellisen, että hiusteni kuivuttua uutta väriäni kerääntyi ihmettelemään kolme kampaamossa ollutta miestä.

En oikein tunnistanut itseäni, ja koko tämä päivä on mennyt totutellessa uuteen minään.
Tahtoisin olla parempi ihminen. Ottaa paremmin toisten tunteet ja elämäntilanteet huomioon,
niin että ei tulisi toisille eikä itselle niin paljon suruja ja valvottuja öitä.
Haluaisin oppia ylipäätänsä tuntemaan jotakin positiivista...tuntemaan edes jotain.
Tahtoisin, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen...tai että edes minä oppisin tykkäämään itsestäni!!

Muutokseen totutellessani kaivelin vanhoja valokuvia ja päiväkirjoja.
Lukion ensimmäisen luokan luokkakuvassa näkyy riutunut punapää.
Etsin itseäni silloin todella paljon, koska tunsin olevani aivan väärässä paikassa.
Takana unohtumaton Jenkkilän reissu, kuumia suudelmia ja orastava syömishäiriö.
Jos silloin joku olisi tullut ottamaan kädestä kiinni ja sanomaan, että mä kelpaan niin sitä olisi ehkä selvitty hieman vähemmällä.

On niissä teinivuosien muistoissa jotakin hyvääkin.
Löysin vanhan Demi-lehden vuodelta 1999, jonka kannessa komeilee Jared Leto.
Sivulla 26 on oma kirjoitukseni siitä, miksi Jared on niin ihana.
Kerron siinä värjänneeni hiukseni punaiseksi, koska Angelallakin oli punaiset hiukset.
Ja siitä, että ihastuin vain poikiin jotka edes vähän näyttivät Jaredilta, kuten se eräs Tuomas.
Vaikka kirjoituksesta on aikaa 13 vuotta, niin tunnistan silti itseni naivista tarinoinnistani.
Tyttö, jolla oli unelma siitä, että joku voisi rakastaa, ja jolle voisi itse antaa rakkautta.
Tyttö, joka odotti poikaa saapuvaksi punaisella avoautolla.
Tyttö, joka ylipäätänsä toivoi, unelmoi ja tunsi.

Jos se olen ollut minä 13 vuotta sitten, niin miksen voisi siihen palata nyt?
Olla vielä vähän aikaa hieman naivi ja toivoa.
Tuntea paljon ja täysillä, vaikka se sattuisikin ihan helvetisti.
En tiedä onnistunko tässä, mutta onpahan värjätty tukka taas punaiseksi, että kai tätäkin voi pitää alkuna...

Sticks & Stones...

...may break my bones, 
But words will never hurt me.

A very smart man taught me this nursery rhyme back in '99.
I had just hurt someone really bad, and I thought it was like the end of the world.
The world didn't end, but I guess somehow karma caught me.
And here we are.

I have been repeating this rhyme for the past few days now...kinda like a mantra.
But it's not helping.
It still feels like I've been sucker punched..and I can't breathe properly

Thank God I don't have to go to work tomorrow, and I can just disappear into my cheap Ikea sheets.

Lentäjän tytär

Takana viikonloppu täynnä tunteiden vuoristorataa.
Ja edessä pari viikkoa lomaa kaksin tenttikirjojen kanssa.

Lauantai:
Täydelliset treffit.
Paitsi, että ne ei ollu treffit...siis mitenkään virallisesti.
Aamulla kutsu bucksiin ja tapaaminen kadulla.
Hänen autollaan kentälle ja stereoissa soi molempien lempimusiikki.
Käteen täydelliset caramel frappuccinot venti-koossa ja takaisin kruisailemaan.
Pysähdys kallioille, joiden lämmintä pintaa vasten on ihana maata.
Yllätys pään yllä, kun ensimmäinen lento jostain kaukaa maailmalta laskeutuu.
Voisin jäädä tähän loppuiäkseni, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen.

Leikki jatkuu ja juomme lisää kahvia.

Nauramme polttariporukoille ja vakavoitan tilanteen mainitsemalla seuraavien olevan hänen omansa.

Puhetta siitä, kuinka olisi ihanaa ottaa 2 kk lomaa omasta elämästä. 

Velvollisuuksista, tyttöystävästä ja olla sinkku vailla ulkopuolisia paineita.

Kaupassa meitä luullaan pariksi. Tai näin haluaisin uskoa.

Yritän esittää etäistä - kavereitahan tässä vaan ollaan, hei!

Oikeastihan kukaan ei ajattele yhtään mitään.

Päivä vetelee loppuaan ja kiitän mukavasta päivästä.

Tekisi mieli sanoa, että elämäni parhaimmista treffeistä, 

mutta se voitaisiin tulkita väärin vitsinäkin kerrottuna.

Sunnuntai:

Kummipojan ristiäiset ja ystävien avioliittoon siunaaminen.

Iloinen tilaisuus ja silmäkulmat ovat ympärilläni kosteita liikutuksesta.

Itse en pysty ajattelemaan muuta kuin ahdistustani. 

Tiputankohan minä tämä vauvan? 

Hermostuukohan pappi kun en saa pidettyä lasta hiljaisena?

Pääsenköhän minä koskaan naimisiin?

Pystyisinkö ikinä huolehtimaan kenestäkään?

Pelottaa.

Minulle ei ole mitään takeita, että itse pääsisin kokemaan tällaista ydinperheen onnea.

Olen aina sivustakatsoja.

Tällaisia tilanteita varten tarvitsisi puskurin..toisinsanoen poikaystävän.

Hän tarjoaisi peitetarinan ja "normaaliuden" perhe- ja sukukokouksissa.

Aiemmin luulin, että olen tämän kaiken yläpuolella, mutta nyt päädyin sellaisen pariskunta- ja perhekeskittymään, jotta vähemmästäkin menettää uskonsa independent woman-illuusioon.

Ja minä oikeasti olen näiden ihmisten puolesta onnellinen...ainut vain, että nyt tähän onneen on muodostunut varjo, ja se varjo pitäisi karistaa.

En halua tulla kyyniseksi. En halua menettää toivoa. 

En halua uskoa, että minussa on jotakin vikaa.

Tilaisuudesta lähtiessäni moottoritien kohinassa puhelin värisee.

Tuttu portsari pyytää kahville.

Onko tässä uusi alku? Juhlinko minä ensi vuonna omia häitä?

Tuskin, mutta ainahan sitä voi kahville lähteä.

Ja tärkeintä on, että vaikka minusta tulisi loppujen lopuksi yksi niistä konttorin vanhoistapiioista, 

niin minä oppisin kuitenkin karkoittamaan onnen varjot...sillä katkeraksi en halua koskaan tulla!!

"Lentokenttien aavoilla tuulee, niin kuin ulapalla autiomaan.

Ja kiitotien päässä on taivaassa reikä.

Ovi miltei mahdottomaan"

I miss Bill

Note to self:

The 90s are back.
Neon colors, crimped hair (ok that was more like the mid-80s, but still),
and the good old Bill "the boy from Hope, AR" Clinton way of thinking.
"As long as it's oral, it does not count"

Therefore this will be my last rant on the matter.
And as it was stated today on a text:
if anyone asks, nothing happened, and we're just friends.

And off the record: I miss my "Bill" and what happened last Friday night.