Jar

Vuosi 2013...
Kolmonen hallitsee, niin vuosiluvussa, alkuvuoden lääkityksessä (2 antibioottia ja 1 muu lääke),
kuin tämän bloggarin iässäkin.
Vielä ei tarvitse hoitalata kolmekymppistä, mutta tuo päivä tekee tuloaan nopeammin kuin haluaisin.
Muutamasta yksinäisestä on tullut pari ja parista parista kolmen hengen perhe.
Mutta ei minusta.

Ja tämä on Vitutuksen kartoitus - listan ensimmäisenä pähkinänä.
Miksi minua ärsyttää yli kaiken Facebookin kuvat yhteisistä nimistä postilaatikossa, ja kuvat käsistä joita koristaa kultaiset sormukset?
Tai niistä kun kaikkiin tilapäivityksiin tägätään se tyttö- tai poikaystävä tai puoliso.
Olen Kateellinen, Katkera ja Kyrpiintynyt.
Minä tahtoisin olla se, joka saa ällösöpöillä somessa.
Mutta ei tällä naamalla ja luonteella.

Ikäväkseni edellisen postauksen kelailut ovat menneen talven lumia.
Yritin antaa mahdollisuuden pelkkään seksiin, mutta ei, kun miehen piti mennä merkkaamaan minut.
Omia itselleen vain hylätäkseen, kun tiukka paikka tulee.
Valehdella välittävänsä, vaikka olisi saanut pesää ilman valheitakin.
Paskinta on, että edes mietin tätä.
Tuhlaan energiaa ihan turhaan, mutta kun hetken jo luulin, että musta pidetään.
Ähäkutti...väärin luultu.

Mutta on hyvä, että tiedostaa ongelmakohdat.
Niistä päästään miettimään ratkaisuja.
Millä saada tästä vuodesta vähän vähemmän katkera, jotta voidaan ottaa uusi vuosikymmen enemmän ilolla kuin itkulla vastaan?
Milloin pysäyttää negatiiviset tunteet ja keskittää energia johonkin ihan toiseen asiaan?
Minähän en aio muiden vuotta pilata millään ainaisella valituksella, joka ei anna mitään.
Lista siis elää, ja siihen kirjattuja ongelmia pohditaan yön pimeinä tunteina, kun en saa unta.
Tämän pitäisi auttaa minua olemaan parempi ihminen ja ystävä toisille tänä vuonna.

Toinen uusi kuvio vuodessa 2013 on hyvien hetkien arvostaminen.
Sitä varten on ostettu Stockmannilta purkki (4,90e) ja tuunattu se omannäköiseksi tarroilla.
Ei menny ehkä ihan niinkuin Strömsössä, mutta ainakin se on persoonallinen.

Tänne purkkiin sitten tiputetaan pinkeille post-it lappusille käsinkirjoitetut hyvät hetket.

Ensimmäinen lappu löysi jo tiensä purkkiin kiitos viime lauantain. 

Lappu sisältää onnistuneen lentolippuvarauksen, ja mahdollisuuden nähdä ystävä melkein 4 vuoden erossa olon jälkeen. 

Jos tämä vuosi sattuisikin menemään erityisen kurjasti, tai ylipäätänsä vuoden viimeisenä päivänä eivät omat aivot enää sisältäisi yhtään valoisaa ajatusta, niin tämä purkki lappuineen muistuttaa omistajaansa hyvistä hetkistä. 

Ehkä sitten hyviä hetkiä osaa arvostaa sitäkin enemmän.

Red

Joskus tulee sellainen hetki elämässä, että täytyy tehdä jotakin uutta.
Muuttaa vanhoja kuvioita ja sekoittaa pakkaa.

Vanhoihin kuvioihin kuului sutinat varattujen miesten kanssa.
Varattujen miesten, jotka ei jotenkin hanskannut hommaa yhtään.
Liikaa syyllisyyttä, vääriä lupauksia ja menetettyä toivoa.
Ja omalta kohdaltani käsittämätöntä kylmyyttä ja hämmentävää ammattitaitoa.
Ei mitään hempeilyä vaan kylmästi kyrvästä kiinni, ja sitten tyyppi kotiin.

Käänsin uuden sivun elämässäni värjäämällä hiukseni punaiseksi.
Uuden identiteetin, tai ainakin lookin, takia tuli käytyä jännä hiusvärinmuutosprosessi.
Ensin niin tumma suklaanruskea väri vaihteli vaaleanruskeasta täysin blondiin, kunnes se vihdoin kohtasi täydellisen punaisen sävynsä.
Niin täydellisen, että hiusteni kuivuttua uutta väriäni kerääntyi ihmettelemään kolme kampaamossa ollutta miestä.

En oikein tunnistanut itseäni, ja koko tämä päivä on mennyt totutellessa uuteen minään.
Tahtoisin olla parempi ihminen. Ottaa paremmin toisten tunteet ja elämäntilanteet huomioon,
niin että ei tulisi toisille eikä itselle niin paljon suruja ja valvottuja öitä.
Haluaisin oppia ylipäätänsä tuntemaan jotakin positiivista...tuntemaan edes jotain.
Tahtoisin, että joku tykkäisi minusta sellaisena kuin olen...tai että edes minä oppisin tykkäämään itsestäni!!

Muutokseen totutellessani kaivelin vanhoja valokuvia ja päiväkirjoja.
Lukion ensimmäisen luokan luokkakuvassa näkyy riutunut punapää.
Etsin itseäni silloin todella paljon, koska tunsin olevani aivan väärässä paikassa.
Takana unohtumaton Jenkkilän reissu, kuumia suudelmia ja orastava syömishäiriö.
Jos silloin joku olisi tullut ottamaan kädestä kiinni ja sanomaan, että mä kelpaan niin sitä olisi ehkä selvitty hieman vähemmällä.

On niissä teinivuosien muistoissa jotakin hyvääkin.
Löysin vanhan Demi-lehden vuodelta 1999, jonka kannessa komeilee Jared Leto.
Sivulla 26 on oma kirjoitukseni siitä, miksi Jared on niin ihana.
Kerron siinä värjänneeni hiukseni punaiseksi, koska Angelallakin oli punaiset hiukset.
Ja siitä, että ihastuin vain poikiin jotka edes vähän näyttivät Jaredilta, kuten se eräs Tuomas.
Vaikka kirjoituksesta on aikaa 13 vuotta, niin tunnistan silti itseni naivista tarinoinnistani.
Tyttö, jolla oli unelma siitä, että joku voisi rakastaa, ja jolle voisi itse antaa rakkautta.
Tyttö, joka odotti poikaa saapuvaksi punaisella avoautolla.
Tyttö, joka ylipäätänsä toivoi, unelmoi ja tunsi.

Jos se olen ollut minä 13 vuotta sitten, niin miksen voisi siihen palata nyt?
Olla vielä vähän aikaa hieman naivi ja toivoa.
Tuntea paljon ja täysillä, vaikka se sattuisikin ihan helvetisti.
En tiedä onnistunko tässä, mutta onpahan värjätty tukka taas punaiseksi, että kai tätäkin voi pitää alkuna...

When you have too much time to spare...

...you end up shopping.

Ja jos oikeasti ollaan rehellisiä niin shoppailuun ei juuri nyt olisi oikeastaan varaa.
Mutta kun piti jotenkin piristää itseään ja poistaa tätä iänikuista ahdistusta.

Pink lemonade Snapple nyt ei edes paljon maksanut, mutta auttoi tuomaan mieleen positiivisia muistoja vuosien takaa. Erityisesti hymyn saa huulille aina se korkin alta löytyvä "Real fact". Tällä kertaa opin, että ensimmäinen tikkari keksittiin Connecticutissa :)

Kirjat tulivatkin sitten kalliimmaksi. Kerrottakoon, että mietin ensin kirjojen lainaamista, ja kahlasin yhden divarinkin läpi josko olisi löytynyt käytettyjä, mutta ei onnistunut. Kirjaston kirjat olisi pitänyt lopulta palauttaa ja divarissa oli lähinnä ylitarjontaa harlekiini-romskuista eikä matkaoppaista.

Käytin viimeiset päivät töissä Madventuresin vanhojen jaksojen katsomiseen ja minua puraisi matkakärpänen pahasti. Teki mieli rynnätä Rahakujalta suoraan Helsinki-Vantaalle ja ottaa ensimmäinen lento pois. Noh, jo aiemmin mainittu huono rahatilanne sai minut järkiini, ja sipsutin kiltisti kotiin.

Muistin kuitenkin kirjan, kun vaeltelin ensimmäisinä lomapäivinä tyhjänpanttina keskikaupungilla. Aivan kuin joku olisi lukenut ajatukseni ja kirja oli asetettu keskelle Akateemisen teemapöytää. Pieni laskutoimitus päässä, ja olin kiikuttamassa saalistani kiireen vilkkaa kassalle. Or so I thought.

Samaisella pöydällä lojui myös The Stylist's Guide to NYC.
Ja voi elämä miten ihania kuvia ja ideoita se sisälsikään.
Kirja on kuin karkki! En tosin tiedä kuinka paljon kirjalle tulee käyttöä tosi elämässä, sillä sisustustarvikkeet ja kukat eivät ole ehkä niitä helpoimpia kuljetettavia valtameren ylitse. Voihan sitä aina kuitenkin katsella ja ihailla.

Tyyli-ikoni Coco Chanelin elämänkerta tarttui myös ihan vahingossa mukaan matkalla kassalle. En voinut vastustaa Chanelin signature-kuviolla päällystettyä kantta ja Voguen, WSJ:n ja The Observerin ylitsevuotavia suosituksia lukea juuri tämä kirja Cocosta.

Ehkä tällä kaikella on kirjojen ostelulla on kuitenkin merkityksensä. Kirjat antavat syyn paeta todellisuutta. Ne antavat luvan unelmoimiseen. Ja mistä sitä tietää, että kun ensin olen sisäistänyt travellauksen salat, asetun jonnekin hieman pidemmäksi aikaa, sisustan väliaikaisen kotini kauniisti (oli se sitten missä päin maailmaa tahansa) ja lopulta rentoudun uudessa paikassa kotoisen nuhjuisessa vintage nojatuolissa Cocon elämänkertaa lukien.