Surprise Party

Suomi meni ja voitti sitten maailmanmestaruuden.
Vau.
Ei voi muuta kuin ihailla tiimityön hedelmiä ja 6-1 tulosta.
Pitkään ja hartaasti tehty työ palkitaan.
Ja kansa antaa isolla kädellä rakkautta.

Sama tunne on itsellä.
Raskas vuosi on vihdoin paketissa.
Viimeinen tenttipaperi jätetty torstaina, tosin tyhjänä, mutta kuitenkin jätetty.
Arvosanat kiitettäviä ja hakupaperit uusiin haasteisiin laitettu vetämään.

Leijonat saivat tänään kansanjuhlan.
70 000 suomalaista kokoontuivat yhteen juhlistamaan Suomen huikeaa saavutusta.
Suomi on jääkiekon maailmanmestari 2011.
Kansan tsemppi yhdistettynä oman joukkueen hurjaan työskentelyyn tuotti tulosta.

Mutta kuka järjestäisi juhlat arjen sankarille?
Jos jotain saisi toivoa, niin haluaisin, että joku järjestäisi minulle yllätysjuhlat.
Synttäritkin on torstaina, mutta niitä vietetään tällä kertaa yksin kotisohvalla.
Ja nythän se ei olisi enää mikään ylläri, mutta kuitenkin.
Olisi hienoa, kun voisi olla hetken valokeilassa ja saisi jakaa oman ilonsa muiden kanssa.
Ei ehkä 70 000 ihmisen kanssa ja keskellä kauppatoria, mutta kuitenkin.
Olisi vaikka kakku ja skumppaa, sekä rakkaat ystävät ympärillä.
Mutta sitä odotellessa ripustan Suomen lipun parvekkeelle,
avaan pullon punkkua ja juhlin Leijonien kanssa.

Kiitos poijjaat!

Brighter discontent

Olen nähnyt viimeiset 1,5 vkoa pelkkiä painajaisia.
Menetin työni.
Palasin entiseen työpaikkaani enkä osannut hommia.
Nöyryytystä ja syyttäviä sanoja.
Omat hautajaiset ja vain vieraita kasvoja.
Sotatantere keskellä kaupunkia ja yritän suojella tuntemattomia lapsia kranaateilta.
Jokainen aamu, kun herään olen hiestä märkä, ja pulssi on epätavallisen nopea.

Selvisin hengissä.
Mutta jäin miettimään unien tarkoitusta.
Miksi pelkkiä painajaisia, joissa tuntuu että vaihtoehtoja ei ole.
Nöyryytys, häviö, kuolema.
Jotenkin niin lopullista.
Yritetäänkö minulle sanoa jotain?

Tänään sitten ymmärsin.
Elämän rajallisuuden, kun luin Hesaria.
Ajatuksia äideistä.
Kuinka monella ei ole enää mahdollisuutta onnitella äitiä.
Ja kuinka minä olen saanut jatkoaikaa omani kanssa.

Pienenä itkin paljon, kun Ruusun Ajan mummi joutui sairaalaan.
Senni-mummi pyysi Illiä koskettamaan kättään.
"Älä pelkää koskea kuolevaa"
Itkin paljon, varmaan enemmän kuin koskaan, kun oma äitini joutui sairaalaan.
Muistin Ruusun Ajan ja Sennin ja pidin äitiä kädestä ja itkin.
Oli pakko uskaltaa koskea...silloin luulin, että kuolevaa.

Tuli jatkoaika ja vasta nyt ymmärrän sattumien summan ja unieni kätketyn viestin.
On oltava kiitollinen.
Jokaisesta päivästä.
Hetkestä.
Ystävästä.
Vastoinkäymisestä, koska ne auttavat arvostamaan.
Onnistumisesta, koska niillä jaksaa jatkaa matkaa.
Isästä.
Ja ennenkaikkea omasta äidistä, jota taas tänään sain halata.

People

Vappu koostui vaikka mistä.
Ihmetyksestä ja tanssista.
Kukkamekoista ja salamavalon välkkeestä.
Prinsessapalloista ja jättibanaanista.
Skumpasta ja mansikoista.
Ja ihmisistä...

Jäin pohtimaan sitä, kuinka elämässäni on samanlaisia ja samanhenkisiä,
mutta samalla niin erilaisia ystäviä.
Jokaisella on oma tarkoituksensa, oma paikkansa ja tehtävänsä.
On omat hetkensä.
Huonot ja ne hyvät.
Ja vaikka miten huonosti menisi, niin sitä vaan selvitään.
Muistin yhtäkkiä tätä kirjoittaessani tv-sarjan vuosien takaa ja sen tunnelatauksen, jonka sarja sai aikaan.
Mutta ennen kaikkea se syy miksi jaksoin sarjaa seurata oli sen älykkäät oivallukset juuri edellä kuvaamistani hetkistä ja ihmisistä.....


"Each card has a name. The magician, the Empress,
The Fool, The Wheel of Fortune, Strength...
They represent challenges and tests. 
Twists of fate. 
No card is all good or all bad. 
Cards can be positive or negative, depending on where they fall.
When you read someone's future, they must think of a question. 
They must hold it in their mind. 
The cards are read in sequence. 
Each card leads to the next. 
We move from terror and loss to unexpected good fortune. 
And out of darkness, hope is born."
-MSCL

Uusi ilme

Väsymyksen keskellä päätin sitten yrittää uudistua.
Aloitettakoon se sitten blogista.
Mitäs tykkäätte?

Ei yksinäinen unta saa

Huomenna edessä 10h päivä ja en saa unta vaikka kuinka väsyttää.

Olin hetken jossain valveen ja unen rajamailla.

Ihmisiä, tuoksuja ja kuvia hetkistä vuosien takaa.

Kunnes säpsähdin tähän hetkeen ja avasin tietokoneen.

Mitä kaikkea sitä onkaan bittiavaruudessa säilynyt.

Vihaisia viestejä, jotka huutavat ymmärrystä kun minut on jätetty yksin.

Selvityksiä poikakuvioista ja unelmia opiskelupaikasta.

Kaatuneet haaveet Irlannin matkasta circa 2002, joka jäi toteutumatta koska kaveri,

jonka kanssa piti lähteä löysi solukämpän ja 17-vuotiaan rahat menivät siihen.

Turhautumista kotona-asumiseen ja tulehtuneisiin väleihin isän kanssa.

Sydäntä särkevää tekstiä, kun rakas ihminen on loukannut,
ja keveitä kommentteja satelee satuttajalta.

Sekä pieni inhimillinen lausahdus, johon haluaisi uskoa, 

mutta ei enää voi näiden vuosien jälkeen.

Mietin tänään pitkään, millainen ihminen minä todella olen?

Olenko vahva ja sitkeä - kestän vaikka mitä?

Kestän yllättävän paljon, 

mutta sairauden yllättäessä olen kuin hauraimmasta lasista tehty.

Pohdin saanko minäkin särkyä vai annanko nyt huonon kuvan itsestäni?

Valitanko liikaa?

Olin tänään oikeasti onnellinen, 

mutta kumma pilvi pääsi varjostamaan kaunista päivää.

Ja se pilvi koostui epäilyksestä.

Uskon vakaasti siihen, että ihminen kasvaa ja kypsyy vuosien myötä.

Nuorempana tehdyt typeryydet opettavat ja niitä ei tahdo toistaa enää.

Mutta pohdin silti, millainen minä olen - todella?

Sanoisin että omistautuva ja rakastava...sellainen joka aidosti välittää.

Jospa olenkin ahdistava ja takertuvainen.

En voi olla miettimättä, että vien jonkun aikaa.

Miten typerää!

Kuinka paljon ihminen voi muuttua?

Ja onko muutos aitoa jos sen tekee miellyttääkseen muita?

En voi uskoa, että edes kirjoitan näin.

Miellyttäminen, muutos, enkö edes sen vertaa usko itseeni, että kelpaisin tällaisena?

Mistä tämä epävarmuus ja ainainen epäonnistumisen pelko kumpuaa?

Ehkä juuri siihen minun pitäisi hakea apua.

Mutta jos ulkoisesti näyttää niin vahvalta, 

että kävelee vaikka tulisilla hiilillä jos niin vaaditaan,

niin saako silloin edes pyytää tällaiseen apua?

Eihän kukaan usko, että tällainen "superwoman" ikinä tarvitsisi sellaista.

Everywhere I'm turning

Nothing seems complete

I stand up and I'm searching

For the better part of me

I hang my head from sorrow

State of humanity

I wear it on my shoulders

Gotta find the strength in me

'Cause I am a Superwoman

Yes I am, yes she is

Still when I'm a mess, I still put on a vest

With an S on my chest

Oh yes, I'm a Superwoman

 - - - - - - - - - - - - - - -- - - - - - 

When I'm breaking down and I can't be found

As I start to get weak

'Cause no one knows me underneath these clothes

But I can fly, we can fly, oh

'Cause I am a Superwoman

Yes I am, yes she is

Even when I'm a mess, I still put on a vest

With an S on my chest

Oh yes, I'm a Superwoman, yes she is

Nothing to say

Jos on edellisenä yönä kirjoittanut aamu kolmeen, 

nukkunut katkonaisesti ehkä kaksi tuntia, niin pitääkö silti jaksaa?

Kasassa kolme sivua virallista tekstiä ja loput pelkkiä hahmotelmia.

Pitäisi olla yhteensä ainakin 10.

Tänään töitä ilta yhdeksään ja siitä sitten kirjoittamaan, oli tilanne mikä hyvänsä.

Ei voi edes lohduttaa itseään sillä normaalilla, että kyllä se tämän jälkeen tästä.

Kun tämä essee on viety loppuun, odottaa tekemättömien listalla vielä viisi muuta.

Jaksaako näitä kukaan edes lukea?

Paskaa ei voi jauhaa ja huonoa ei saa tehdä vaan pää pyrkii täydelliseen.

Siksi ehkä iltauutisista voi lukea, että nuori nainen toimitettiin psykiatriseen hoitoon.

Ja mitä tekee päättäjät?

Pidennetään työuria, äkkiä nuoret maistereiksi ja alv + muut elinkustannukset ylös sekä opintotuki alas etteivät vaan opiskelijat laiskottelisi.

Töitä tehdään vaikka verenmaku suussa ja kuunnellaan yliopiston haukkuja siitä kun 100 opintopistettä lukuvuodessa 30 viikkotyötunnin ohessa ei riitä.

Asettuisin itse ehdolle ajamaan muutosta, mutta väsyneestä on vaikea saada edustavaa kuvaa vaalijulisteeseen. Edes Estee Lauder ei näitä tummia silmänalusia onnistu peittämään.

Intimacy

Havahduin tänään siihen, että olen muuttunut.
Ja tämä muutos ei ole yhtään sellainen mistä pitäisin.

En kestä kosketusta. En läheisyyttä.
Ja erityisesti tämä korostuu suhteissani vastakkaiseen sukupuoleen.
Minua ahdistaa ja melkein itkettää kun miespuolinen fyssarini koskee minuun.
Pitää sylissään ja hoitaa selkääni paremmaksi. Ei siis mitään epäsopivaa koskettelua tms.
Vika on potilaassa, ei hoitajassa.
En nimittäin osaa rentoutua.

Mistä tämä johtuu?
Miksi olen muuttunut?
Ja eikö jokainen ihminen kaipaa läheisyyttä?
Olenko todella saavuttanut 27-vuotiaana sen kliseisen "Kun mikään ei tunnu miltään"-olotilan?
Onko kyynisyys vallannut sieluni?

Jos mietin itseäni 10 tai 12 vuotta sitten olin aivan toista maata.
Rakastin olla sylissä.
Parasta ystävien näkemisessä oli se, että heitä sai halata pitkään ja hartaasti.
Mutta ei enää 10 vuotta myöhemmin.
Kyllästyinkö huonoon kohteluun, jota sain nykyään Demarinuorten johtohahmona häärivältä ystävältäni.
Kun ei koskaan tiennyt milloin sai koskea.
Yhtenä päivänä sylini kelpasi ja toisena istuttiin sohvalla eri päissä.
Tuli ehkä vähän sellainen kertakäyttöfiilis.
Tai että minut hyväksyttiin vain kun se sopi hänelle parhaiten.

Toisaalta pohdin myös sitä, että miehet ovat aina olleet minulle ystäviä.
Okei, ehkä käsite "ystävyys" on toisinaan ollut varustettu "with benefits" käsitteellä,
mutta kuitenkin kyseessä ei ole ollut mitään romanttista.
Onko siis kyseessä kokemuksen puute?
Vai vääristynyt kuva miehistä pelkkinä ystävinä?
Sukupuoli ei ole tässä se ongelma vaan minun pääni.
Tuntuu, että joskus vastaus ja helpotus tähän elämääni olisi se, että tykkäisinkin tytöistä.

Erään ystäväni mukaan mies ja nainen eivät voi olla pelkkiä ystäviä.
Ja vaikka en haluaisi allekirjoittaa tätä, niin huomaan silti toimivani tämän oletuksen mukaan.
Olen muuttanut käytöstäni ettei kukaan vaan saisi sitä käsitystä, että olisin muuta kuin ystävä.
Ja ehkä siksi en uskalla enää koskea tai halua että minuun kosketaan.
En myöskään näe miespuolisia ystäviäni niin usein kuin haluaisin ettei vaan ajateltaisi minun olevan kiinnostunut jossain muussakin mielessä. Ja ne tyttöystävät siellä kotona...
Toteutan siis hullulla tavalla itse sitä, mikä minua aikoinaan satutti.
Olen kylmä ja ailahtelevainen kyynikko - siis ihminen jota oikeasti vihaan.

Miten sitä voisi muuttua?
Jos olen joskus kaivannut läheisyyttä ja jopa nauttinut siitä, niin luulisi olevan mahdollista palata takaisin.
Ystäväni huomautti minulle tänään kommentistani, jossa totesin olevani aivan varma siitä, että en tule seurustelemaan koskaan. Miksi näin?
Vaikea kysymys.
Varma ja varma...ehkä kyse on enemmän pelosta.
Jotta voisi tuntea, on annettava tilaa uskallukselle.
Kestettävä se epävarmuus, että voi taas särkyä.
Sanotaan, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin mitä tämä pystyy kantamaan, mutta en tiedä onko se totta.
Tuntuu siltä, että jos joutuisin menettämään vielä yhden minulle rakkaan ihmisen ilman mitään kunnon syytä, en kestäisi.
Syytän itseäni kun en paremmasta tiedä.
Olen rasittava ja hankala...ja niin kuin eräs ystävistäni vitsailee, niin minua tulee kestää.
Jos tämä on totuus, en ehkä ihmettelekään minne tunteeni ovat kadonneet.

En tiedä oliko tässä mitään järkeä ja ajatukseni kiertävät lähinnä kehää.
Mutta sen voin sanoa, että en pidä itsestäni tällaisena.
Mikä minut muuttaisi...saa nähdä.
Voi olla, että muutos pitää tälläkin kertaa lähteä minusta itsestäni.

Kultainen(?) nuoruus

Todella tehokas sunnuntai.
En nukkunut viime yönä ollenkaan, liekö syynä siihen ollut se superkuu.
Tai sitten oli pää täynnä liikaa huolia ja stressiä, ettei nukkumisesta tullut mitään.
Noh, mikä huolettaa?

Olen ollut kipeänä ja maanantaina pitäisi mennä taas töihin.
Normisettiä, joten miksi stressaan?
Tuli taas ymmärrettyä, että työ on yhtäkuin mun elämä.
Ei ole muuta.
Voisin samantien hävittää puhelimen ja läppärin, ei niitä tarvita.
Minua ei kukaan kaipaa, enkä enää osaa itsekään ottaa yhteyttä keneenkään.
Ihminen on helposti korvattavissa.
Mutta onneksi on työt...tai niin no onneksi ja onneksi.
Sitä tekee kaikkensa ettei tule hulluksi hiljaisuudesta.
Onko tämä normaalia?

Ei muuta kuin Google apuun ja tulin sitten eksyneeksi Demin keskustelupalstalle.
Voi niitä teinejä.
Ollapa vielä itsekin nuori ja viaton ja stressata siitä, että minkä väriseksi sitä nyt värjäisi hiukset....ja kasvaako ne tissit?
Pinkkejä unelmia ja isoja haaveita.
Paljon melua tyhjästä, mutta muistan kyllä kun ne ongelmat olivat maailmanlopun alku.

Googlettelin lisää ja päädyin lukemaan itsemurhista.
Miten helpoiten tehdä se?
Mikä on kivuttomin tapa?
Kannattaako se?
Ja lopuksi monta sydäntäsärkevää tarinaa elämän kolhuista.
Kaikkeen löytyy vastaus, mutta ehkä kauneinta oli se, että ihmiset olivat postanneet
sähköpostiosoitteitansa niiden ihmisten kirjoituksiin, jotka ilmaisivat tahtonsa päättää maallisen vaelluksensa.
"Mailaa mulle xxxxxx@gmail.com, jos tarvitset juttukaveria."
"Älä tee sitä, vaan kirjoita ensin xxxxxxx@luukku.com"
Muistan itsekin sellaiset hetket, kun olisi todella kaivannut vastaavanlaista viestiä.
Että minuakin joku vielä haluaa kuunnella, olla lähellä ja auttaa.

Stressiä opinnoista.
Järkyttävä tenttikirja ja Euroopan sotahulluus.
En ole ehtinyt lukea tarpeeksi ja lisäksi Suomen poliittinen historia pitäisi selättää päivässä.
Uudet kurssit, Thomas Jefferson, esitelmät ja esseet.
Ja sitten vielä olis se gradu, jonka suhteen pitäisi tehdä suunnitelma.
Jospa raahautuisi proffan luokse ja tunnustaisi syntinsä.
"Olen harhautunut liiaksi historian ja Pohjois-Amerikan opintojen pariin.
Pelasta minut takaisin Käyttikselle"
Ehkä huhtikuussa, kun tuomiopäivä muutenkin koittaa.
Tajusin myös lisäksi, että jos ja kun saan historian opinnot tahkottua läpi, niin minunhan on tehtävä se kolmas opetettava aine, joka ehkä parhaiten olisi Yhteiskuntaoppi, joten ei muuta kuin valtsikkaan hakemaan.

Lisää Googletusta pääsykokeista.
Mennäkö valmennuskurssille?
On muuten aikas hintavia kursseja ja mistä oikeasti saa tietää, että oppiiko siellä mitään?
Jos vaan 6 yliopistovuoden siivittämänä menisi tuhrustamaan paperiin jotain.
Vai maksaako 800e oikeiden vastaustekniikoiden oppimisesta?

Ihanaa oli löytää ihmisten pääsykoeblogeja.
Teki mieli kirjoittaa jokaiselle, että tsemppistä!
Tuli mieleen oma sekava pääsykoekevät, kun ilmoittauduin viimeisenä päivänä ja kirjatkin lukaisin kerran läpi retriittiviikonlopun aikana.
Muistan vieläkin, että toinen pääsykoekirjoista oli tutkimus Tosi Rakkaus Odottaa-liikkeestä Suomessa.
Mitä sitä sellaisesta kirjasta sitten voidaan kysyä muuta kuin, että mikä oli tutkimuksen tulos :)
En siis ole kovin hyvä esimerkki yliopistoon pääsijästä, kun homma meni liiankin helposti.
Ehkä jos ei tulevaisuudessakaan stressaisi niin paljon voisi saavuttaa enemmän.

Mutta miksi ne panokset ovat aina niin kovat?
Miksi ruoskin itseäni opiskelemaan niin hulluna,
että tämänkin vuoden opintonoppien lukumäärä hipoo 80?
Saako sillä oikeasti tulevaisuudessa töitä?
Ja mites suu sitten pannaan kun on töitä muttei yhtään ystävää?
Voiko rakkaus oppimiseen korvata rakkauden toiseen ihmiseen?
Ja entäs jos oikea kutsumus löytyykin jostain ihan muualta?

Kuten yllä oleva postaus kertoo niin todella tehokasta joo.
Pää hajoaa, enkä tiedä mitä tehdä.
Löytyisiköhän Googlesta tähänkin vastaus?

Rannalla - På Stranden

Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet

liukuvat taivaalla.

Hiljaa ja lumoavasti

laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä

hiekka on väsynyt.

Tulisit aivan hiljaa,

tulisit juuri nyt 

Saima Harmaja

Huhtikuu, 1932

What's your dream?

Olen taas viettänyt tämänkin viikonlopun suhteellisen yksin ja elokuvia katsellen.
Pelottavaa.
Tuntuu kuin elämässäni ei olisi muuta tarjolla kuin yksinäisiä iltoja, kun kaikki muut ovat kotona pienissä parisuhteissa ja perhepotreteissaan.
Onko tämä se mihin on pyrittävä vai olenko ymmärtänyt asian täysin väärin?

Katsoin viikonloppuna kaksi Julia Robertsin elokuvaa.
Toinen niistä, Pretty Woman, on ollut lapsesta saakka yksi lempielokuvistani.
Pysähdyin tänään ensimmäistä kertaa miettimään miksi näin on?
Elokuvan tarina on suhteellisen yksinkertainen 1990-luvun tuhkimotarina.
Ehkä siinä on juuri se juju, että tämä elokuva on jatketta sille sadulle, jota kuuntelin satukasetilta kun en saanut vielä valvoa kovin myöhään, että olisin voinut katsoa aikuisten elokuvia.
Prinsessa Vivian saa prinssinsä ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Näin minäkin kuvittelin, että minulle kävisi.
Tulisi prinssi jos toinenkin joka valkoisessa limusiinissaan tulisi ja veisi pois.
Vastoinkäymiset voitetaan ja rakkaus on vahvin kaikista.


Toinen katsomistani elokuvista oli Eat Pray Love, jossa eronnut nainen haluaa muuttaa elämänsä.
Olisiko tässä voinut olla prinsessa Vivian vuosia myöhemmin kun hän vihdoin tajusi, etteivät sadut kestäkään ikuisesti?
Elokuvan sanoma oli sinkkunaiselle mieltä kohottava, sillä yksin oleva nainenkin näköjään pärjää.
Oppii uuden kielen, löytää sisäisen rauhan ja uskaltaa.
Petyin kuitenkin elokuvan loppuratkaisuun, jossa kaikki unelmat jätettiin taas miehen vuoksi.
Okei, siis kyseessä oli Javier Bardemin esittämä eronnut mies, joten ehkä se voidaan tämän kerran katsoa sormien läpi, mutta kuitenkin tarina ei loppujen lopuksi eronnut Pretty Womanista mitenkään.
Naisen todellinen onni on siinä, että hän löytää elämänsä miehen.

Miksei meille näytetä sellaisia elokuvia,
jossa yksinäinen nainen löytäisi elämälleen tarkoituksen ilman miestä?
Eikö se ole mitenkään mahdollista?
Katsoisiko sellaista elokuvaa kukaan,
kun kaikki maailman naiset on muutenkin aivopesty uskomaan satuihin?
Olisiko tällainen elämä liian lähellä totuutta, että se ajaisi naiset ennemmin epätoivoisiin tekoihin kuin saisi heidät rohkaistua yrittämään elämää yksin?
Ehkä näin on...ja yllättävää on myös, että olen tämän viikonlopun aikana saanut oppia, että ystäväni joka on aina edustanut minulle esikuvaa naisesta, joka pärjää omillaan ja kukoistaa,
onkin rakastunut ja on sen vuoksi paremmassa iskussa kuin koskaan.
Älkää ymmärtäkö väärin, sillä en voisi olla enemmän onnellinen hänen puolestaan,
mutta lähestyn silti omassa elämässäni syvän kuilun pohjaa kun mietin, että miten minulle käy?
Kuka nyt toimii esikuvanani?

Kun ei ole Julia Robertsin valloittavaa hymyä, kauniita hiuksia, bambi-silmiä, timmiä vartaloa ja häikäisevää huumorintajua on ymmärrettävä, että tämä satu ei saa onnellista loppua.
Tahtoisin kuitenkin toivoa.
Elokuvan tai jonkun todellisen ihmisen muodossa, että yksinkin pärjää ja voi olla onnellinen.
Toinen vaihtoehto on muuttaa sukupuolta,
sillä jostain kummasta syystä nämä normit ja sadut eivät koske miehiä.

Tai sitten on voitettava tämäkin este yksin ja pohdittava, että mikä minun unelmani on?

Take-out food and soul searching

Joskus pitäisi ymmärtää sanoa ääneen kun käsillä on jotain kaunista.
Sanoa ääneen,että on onnellinen ja uskoo tulevaan.
Kertoa, että arvostan ja välitän siitä, että joku jaksaa antaa aikaa...minulle, ystäville ja tälle maailmalle.

Ja sitten kuitenkin sitä taas löytää itsensä pohtimasta, että osasinko nyt nauttia siitä.
Olinko edes läsnä?
Kerroin ystävälleni vuoden vaihteessa, että en osaa olla onnellinen ahdistumatta onnellisuudesta.
Tässä jos missä mennään vikaan.
Mutta ahdistus on niin normitunne, osa jokaista päivääni, että muutos status quohon saa aikaan ahdistuksen.

Ja sitten taas palautan itseni tähän iltaan ja muihinkin iltoihin kun olen tullut kohdatuksi.
Minua on kuultu ja minut on hyväksytty.
Olen saanut jakaa ja nauttia.
Ja olen unohtanut pelätä, että tämä loppuu.

Sain yllättävän paketin ja kortin maanantaina.
Poika vuosien takaa lähetti minulle aurinkoa Suomen pimeisiin päiviin kalenterin muodossa.
'Caribbean Sun' ja kuvia pitkistä auringonkultaamista hiekkarannoista.
Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään näin kaunista.

Ja kortissa luki sitaatti Eleanor Rooseveltilta:   
“Many people will walk in and out of your life, but only true friends will leave footprints in your heart”


Voisiko se paremmin sanoa...?
Onnellisuus ilman ahdistusta tulee ystävistä...kunpa vaan osaisin kertoa sen joskus heillekin.

Kohtaamisia Kalliossa

Olipas sitten loppiainen...
Itse voisi vaikka lopettaa tissuttelun, mutta kun se on niin mukavaa ja varsinkin hyvässä seurassa.
No mutta eipä tälläkään kertaa säästytty erikoisilta kohtaamisilta Kallion baareissa.

Joskus olen miettinyt, että kyse on kohtalosta.
Että minun tehtäväni on olla juuri siinä ja kuunnella.
Olla ihminen ihmiselle vaikka onkin vapaapäivä.
Ystäväni hieman ihmetteli tätä kuinka aina saan seuraa elämän koettelemista kaupunkilaisista.
Yritin selittää sitä sillä, että katson silmiin.
Ei varmaan saisi, ja moni ei Helsingissä sitä vahingossakaan tee.
Paitsi minä.

Ensimmäisen etapin kulkija kysyi olenko poliisi.
Äänestä kuuli, että on muutama ilta ja päiväkin tullut baarissa pyörittyä.
Mutta mistä ihmeestä hän tuli kyselemään olenko poliisi.
Rivien välistä luettuna ja soperruksesta tulkittuna miehen naisystävä/vaimo ei taida pitää siitä,
että mies oli lähtenyt oluselle.
Suurin osa puheesta menikin ohi,
mutta sitten tuli selkeällä äänellä lausuttua päätös tulevaisuuden suhteen.
"Huomenna menen parturiin ja sitten selviän"
Hieno päätös.
Mutta sitten mies jo sitä perumaan ja ykskantaan toteamaan ettei taida krapulalta onnistua.
Jos sitten kuitenkin sinne parturiin pääsisi?

Paikanvaihdos, sillä aiemman yönkulkijan puheesta ei enää saanut selvää.
Rauhassa istuttiin ehkä tunnin verran kunnes lentosuukkoja heittelevä gentlemanni pysähtyi pöytämme viereen.
"Mitäs hän tilais seuraavaksi?"
Ystäväni ehdottaa French coffeeta ja luulemme jo että mies poistuu takaisin pöytäänsä.
Toisin kävi.
Elämäntarina pähkinänkuoressa.
Päivällinen entisen miesystävän ja tämän uuden kanssa.
Tanssiesitykset ja Jumalan armo tunnetun koreografin suunnittelemana.
Foninsoiton alkeet ja pohdintaa irtosuhteista.
Sitten selviää, että mies on psykiatri ja me teologeja.
Tunnustus siitä kuinka mies kokee Jumalan armon päivittäin saavansa olla homomies ja uskossa.
Homous on hänelle taakka (ehkäpä rivien välistä luettuna jopa synti) mutta armon avulla selvitään.
Protestoimme ystäväni kanssa miehen näkemystä.
Ei homoutta tarvitse armahtaa, se on osa häntä Jumalan luomaa ihmistä.
Mies alkaa itkemään.
Juon lasini tyhjäksi ja päätämme ystäväni kanssa lähteä lumituiskuun.
Mies halaa meitä molempia ja toivottaa siunausta.

Jäin illan jälkeen miettimään, että olinko vain väärässä paikassa väärään aikaan vai kuuluiko minun sittenkin eksyä juuri näihin baareihin.
Ehkä sitä omalla pienellä tavallaan yrittää kohdata ihmistä vaikka ei aina jaksaisi.
Ja toisaalta tällä voi toiselle olla isokin merkitys.

Resolutions

Vuoden vaihtuessa ihmiset ympäri maailman miettivät, mitä sitä voisikaan luvata.
Laihtuminen, muutto, tupakoinnin lopettaminen, uuden taidon opetteleminen, enemmän aikaa perheen kanssa jne. Mutta ketä varten me näitä lupauksia oikein teemme? Itseämme vai muita?
Ja entä jos en voi pitää lupaustani niin miten minulle käy?
Ja jos pitäydyn siinä mitä lupasin, saanko palkinnon?

Voitaisiinko kuitenkin lupausten sijasta puhua suunnittelusta? Tai unelmista?
En tiedä saanko graduni valmiiksi vuonna 2011, mutta unelmoin siitä.
Tahdon saada sen valmiiksi ja tiedän, että yritän.
Mutta, että lupaisin.
En osaa luvata jotain, jos en pysty pitämään lupaustani.
Tiedän kuitenkin, että jos saisin sen valmiiksi niin se edistäisi muiden unelmieni toteutumista.

Filosofian maisteri pääaineena Pohjois-Amerikan tutkimus.
Vaatii ainakin neljän kurssin onnistunutta läpäisyä, että voin edes hakea maisteriohjelmaan.
Teksasilainen professori, joka osaa vaatia, mutta samalla haastaa ajattelemaan.
Aivan kuten Kuolleiden runoilijoiden seurassa, on hän saanut minut tavoittelemaan unelmiani.
Tiedonhalua ja innostusta, sitä uskallan luvata.
Toisaalta lupauksen tielle voi nousta esteitä töiden ja gradun muodossa.
Mutta tätä minä haluan.

Sitten on se jota en todellakaan pysty lupamaan.
Vai onko kyse uskalluksesta?
Enemmän aikaa ystäville.
Viimeksi kun kävin lääkärin puheilla hän käski minun hankkia elämän itselleni.
Ei kuulemma kukaan voi vain opiskella ja tehdä töitä.
Niin, mutta kun se on niin mutkatonta.
Ja ei tarvitse etsiä ymmärrystä ja selittää valintojaan.
Voi vain olla juuri sellainen kuin on.
Tosin yksinäisyyskin on vaikeaa.
Ehkä siis taustalla onkin jotain muuta, joka pitäisi selvittää.
Jos siis kuitenkin lupaisi yrittää päästä jyvälle, hankkia elämän ja viettää enemmän sitä aikaa ystävien kanssa.

Olikohan tässä kaikki?
Ei varmaankaan, mutta ehkä on viisaampaa jos ei aseta liikaa tavoitteita ja toiveita.
Voi jopa parhaassa tapauksessa yllättyä.
Ja uskoa minulla ainakin on, että tämä vuosi tuo mukanaan jotain suurta.

Opintosuoritusten vuosi

Mikä helpotus.
Vuoden viimeisenä päivänä on helppo hymyillä, sillä viime syksyn uurastus palkitaan.
Opintonoppia satelee ja omaksi yllätyksekseni olen saanut parempia arvosanoja kuin uskalsin odottaakaan.
Nyt ei voi muuta kuin taputtaa itseään olalle ja toivoa ja rukoilla vastaavaa menestystä vuodelle 2011.

Vuoden viimeisinä päivinä lapsettaa

Joskus kun on vapaapäivä ja voi valita, että lukeeko tenttikirjaa vai lähteekö laskemaan ystävän kanssa pulkkamäkeen, on ehdottomasti viisainta valita pulkkamäki.

On se kummallista kuinka kaikenmaailman huolet haituvat kun lumihiutaleet leijailevat kuin pumpulinpalaset, tuuli suhisee laskijan korvissa ja lapaset kastuvat ensin hiestä ja sitten lumesta.

Toivottavasti myös vuosi 2011 tuo mukanaan lapsenmielisiä hetkiä ja lisää lumienkeleitä :)

Lumienkeliä tekemässä

Ja valmiit tuotokset

Pain on Earth and Misery mild

Note to self:
I will not attend to another family Christmas dinner.
Let this be an early New Year's resolution.
I love my family but I love me more and I refuse to sit in a table
and listen to my sister's husband insult me.

Yes, I know that I'm overweight.
Yes, I know that I don't have a boyfriend and am not likely to get one before my niece does.
Yes, I know I haven't graduated and my sister will get another degree before I do.
Yes, I know that nothing I say is important and therefore I shouldn't give any advice.
Yes, I know that I don't know how to dress properly and have a poor taste in fashion in general.
Yes, I know that my funny stories are not funny and I should therefore withdraw from telling any.

And these are just to name a few that were heard during lunch.
At least I will have a full year to get over these....or maybe I should just admit that someone's being honest and I just can't handle the truth.

One way or the other I fucking hate Christmas!

Birds

Dear God, make me a bird. So I could fly far. Far far away from here.

Part of the posse

Mistä tietää että on päässyt mukaan työporukkaan?

Saa kutsun osallistua työpaikan kimppalottoon :)

Siis voiko enää suomalaisempaa olla...

joten jos en kohta lähde reissuun niin muutun supisuomalaiseksi.

p.s. sen ainoan kerran kun missaa tiimipalaverin niin eikö siellä sitten jaeta ilmaista skumppaa...damn..nyt ei menny ne nallekarkit...tai siis skumppa tasan,

mutta yhdeksän päivän työputki jatkuu :)

Aikuinen nainen

Tuntuu kuin olisin aloittamassa elämääni uudelleen.
Tai sitten se johtuu vain siitä, että jotain on päättynyt....joku ajanjakso tai muuta sellaista.
Ilmassa puhaltavat uudet tuulet ja ajatukset vaihtuvat tukemaan varmempaa minää.
Voidaanko vihdoinkin puhua siitä, että tiedän todella mitä elämältä haluan....
vai menisikö se sittenkin niin että osaankin sanoa mitä en halua.

Työni pitää minut järjissäni ja olen sen avulla saanut nostettua itseni oman elämäni herraksi.
Raha-asiat ovat vihdoin kunnossa ja nyt todella tiedän tarkalleen miten tulen niitä tulevaisuudessa hoitamaan. Aikaisemmat haparoinnit sijoitusten ja muiden säästöyritysten suhteen ovat muuttuneet harkituiksi päätöksiksi, jotka tehdään koska halutaan miettiä omaa elämää pidemmälle kuin vain tämän päivän iltaan.

Yksinoloon tottuminen. Tämä on iso askel....siis ainakin minulle. Ennen saatoin viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa vain siksi että pelkäsin olla yksin, mutta nyt huomaan että pelkään olla sellaisten ihmisten kanssa joiden suusta voi tulla mitä tahansa minua loukkaavaa ja kritisoivaa kommenttia, jota minun ei oikeasti tarvitsisi tietää. On siis mielekkäämpää olla yksin kuin pelätä.

Pienten asioiden arvostaminen. En aikaisemmin ole ollut kovinkaan lapsirakas vaikka olen aina työskennellytkin lasten kanssa. Nyt viettäessäni aikaa kummipoikani kanssa joka 1,5 vuoden iässä oppii joka päivä jotain uutta ja nauttii pienistäkin asioista, olen oppinut rakastamaan jokaista hetkeä kun huoneessa on ihmisiä jotka todella välittävät toisistaan ja haluavat teoillaan edistää hyvää. Kun on itsellään niin paljon ei jaksa edes miettiä muita ja kadehtia sellaista mitä heillä muka on.
Elämä on niin paljon kauniimpaa ilman kateuden vihreää myrkkyä...kunpa useampi ymmärtäisi tämän.

Ystävät. On joutunut miettimään mistä oikean ystävän tunnistaa, kun tuo vihreä myrkky sekoittaa monen muuten niin selkeän ajattelun. Itsekkyys on toinen asia, joka kuljettaa monia ystävyyssuhteita perse edellä puuhun. Ei osata ajatella loppuun asti ystävää ja hänen jaksamistaan. Mutta tämän ehkä ymmärtää vasta kun on itse tehnyt niin ja rikkonut sillä tärkeitä ihmissuhteita. No en voi todeta muuta kuin, että toisinaan on kuljettava se kivisempi polku. Ja ainahan on toivoa, että aika parantaa haavat ja jossain vaiheessa elämä voi johdattaa uudelleen yhteen. Niin ja on myös muistettava, että kun ihmiset kasvavat ja muuttuvat saattaa jotain vain kadota eikä sitä enää saa takaisin vaan se on hyväksyttävä ja aloitettava alusta tai sitten jätettävä kokonaan taakse.

Muutos. Tuli tuossa täytettyä viime kuun puolella 27 vuotta. En halunnut juhlia sitä mitenkään ja oikeastaan päivä tuntui yhdentekevältä kaiken muun muutoksen keskellä. Selvittyäni mullistuksista tuntui siltä, että voin taas hengittää ja tiedän mitä haluan. Pidän rauhallisuudesta, ja nautin pitkistä juoksulenkeistä rannalla. Valokuvaus saa sieluni syttymään ja tunnen eläväni täysillä kun onnistun vangitsemaan kuvaan jotain kaunista. Perhe, koti ja lapset...omia ei ole, mutta toisten perhe-elämään osallistuminen on mielekkäämpää kuin baarissa notkuminen, jossa menee kaikki rahat ja korvaan örisee kuppainen mies..no thanks. Ja onhan itsellänikin vielä perhe, jonka kanssa on mukavaa hoitaa pihaa ja keksiä älykästä tekemistä aina viikonloppuisin.
Tämän muutoksen keskellä on mukavaa olla niiden ystävien kanssa,
jotka arvostavat samoja pieniä asioita ja maailma on juuri siksi niin sairaan kaunis!

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

että vastatuulessakin lentää jaksaisi

Kovat oli ajat ollu hällä takana

mut kuka uskois et’ on olemassa

surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran

murheistaan

Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju

nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin

vaan ei aina kaikki koe sitä näin

Sillä faunin, peikon, keijunkin

suru joskus kiinni saa

ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia

Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja

Kaikkialla huokausten kera toistettiin:

Miksi se yhden hengen vaati

ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin

suru silloin kiinni saa

se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin

suru silloin kiinni saa, se ei vie mukanaan…

-Chisu