What's your dream?

Olen taas viettänyt tämänkin viikonlopun suhteellisen yksin ja elokuvia katsellen.
Pelottavaa.
Tuntuu kuin elämässäni ei olisi muuta tarjolla kuin yksinäisiä iltoja, kun kaikki muut ovat kotona pienissä parisuhteissa ja perhepotreteissaan.
Onko tämä se mihin on pyrittävä vai olenko ymmärtänyt asian täysin väärin?

Katsoin viikonloppuna kaksi Julia Robertsin elokuvaa.
Toinen niistä, Pretty Woman, on ollut lapsesta saakka yksi lempielokuvistani.
Pysähdyin tänään ensimmäistä kertaa miettimään miksi näin on?
Elokuvan tarina on suhteellisen yksinkertainen 1990-luvun tuhkimotarina.
Ehkä siinä on juuri se juju, että tämä elokuva on jatketta sille sadulle, jota kuuntelin satukasetilta kun en saanut vielä valvoa kovin myöhään, että olisin voinut katsoa aikuisten elokuvia.
Prinsessa Vivian saa prinssinsä ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Näin minäkin kuvittelin, että minulle kävisi.
Tulisi prinssi jos toinenkin joka valkoisessa limusiinissaan tulisi ja veisi pois.
Vastoinkäymiset voitetaan ja rakkaus on vahvin kaikista.


Toinen katsomistani elokuvista oli Eat Pray Love, jossa eronnut nainen haluaa muuttaa elämänsä.
Olisiko tässä voinut olla prinsessa Vivian vuosia myöhemmin kun hän vihdoin tajusi, etteivät sadut kestäkään ikuisesti?
Elokuvan sanoma oli sinkkunaiselle mieltä kohottava, sillä yksin oleva nainenkin näköjään pärjää.
Oppii uuden kielen, löytää sisäisen rauhan ja uskaltaa.
Petyin kuitenkin elokuvan loppuratkaisuun, jossa kaikki unelmat jätettiin taas miehen vuoksi.
Okei, siis kyseessä oli Javier Bardemin esittämä eronnut mies, joten ehkä se voidaan tämän kerran katsoa sormien läpi, mutta kuitenkin tarina ei loppujen lopuksi eronnut Pretty Womanista mitenkään.
Naisen todellinen onni on siinä, että hän löytää elämänsä miehen.

Miksei meille näytetä sellaisia elokuvia,
jossa yksinäinen nainen löytäisi elämälleen tarkoituksen ilman miestä?
Eikö se ole mitenkään mahdollista?
Katsoisiko sellaista elokuvaa kukaan,
kun kaikki maailman naiset on muutenkin aivopesty uskomaan satuihin?
Olisiko tällainen elämä liian lähellä totuutta, että se ajaisi naiset ennemmin epätoivoisiin tekoihin kuin saisi heidät rohkaistua yrittämään elämää yksin?
Ehkä näin on...ja yllättävää on myös, että olen tämän viikonlopun aikana saanut oppia, että ystäväni joka on aina edustanut minulle esikuvaa naisesta, joka pärjää omillaan ja kukoistaa,
onkin rakastunut ja on sen vuoksi paremmassa iskussa kuin koskaan.
Älkää ymmärtäkö väärin, sillä en voisi olla enemmän onnellinen hänen puolestaan,
mutta lähestyn silti omassa elämässäni syvän kuilun pohjaa kun mietin, että miten minulle käy?
Kuka nyt toimii esikuvanani?

Kun ei ole Julia Robertsin valloittavaa hymyä, kauniita hiuksia, bambi-silmiä, timmiä vartaloa ja häikäisevää huumorintajua on ymmärrettävä, että tämä satu ei saa onnellista loppua.
Tahtoisin kuitenkin toivoa.
Elokuvan tai jonkun todellisen ihmisen muodossa, että yksinkin pärjää ja voi olla onnellinen.
Toinen vaihtoehto on muuttaa sukupuolta,
sillä jostain kummasta syystä nämä normit ja sadut eivät koske miehiä.

Tai sitten on voitettava tämäkin este yksin ja pohdittava, että mikä minun unelmani on?

Take-out food and soul searching

Joskus pitäisi ymmärtää sanoa ääneen kun käsillä on jotain kaunista.
Sanoa ääneen,että on onnellinen ja uskoo tulevaan.
Kertoa, että arvostan ja välitän siitä, että joku jaksaa antaa aikaa...minulle, ystäville ja tälle maailmalle.

Ja sitten kuitenkin sitä taas löytää itsensä pohtimasta, että osasinko nyt nauttia siitä.
Olinko edes läsnä?
Kerroin ystävälleni vuoden vaihteessa, että en osaa olla onnellinen ahdistumatta onnellisuudesta.
Tässä jos missä mennään vikaan.
Mutta ahdistus on niin normitunne, osa jokaista päivääni, että muutos status quohon saa aikaan ahdistuksen.

Ja sitten taas palautan itseni tähän iltaan ja muihinkin iltoihin kun olen tullut kohdatuksi.
Minua on kuultu ja minut on hyväksytty.
Olen saanut jakaa ja nauttia.
Ja olen unohtanut pelätä, että tämä loppuu.

Sain yllättävän paketin ja kortin maanantaina.
Poika vuosien takaa lähetti minulle aurinkoa Suomen pimeisiin päiviin kalenterin muodossa.
'Caribbean Sun' ja kuvia pitkistä auringonkultaamista hiekkarannoista.
Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään näin kaunista.

Ja kortissa luki sitaatti Eleanor Rooseveltilta:   
“Many people will walk in and out of your life, but only true friends will leave footprints in your heart”


Voisiko se paremmin sanoa...?
Onnellisuus ilman ahdistusta tulee ystävistä...kunpa vaan osaisin kertoa sen joskus heillekin.

Kohtaamisia Kalliossa

Olipas sitten loppiainen...
Itse voisi vaikka lopettaa tissuttelun, mutta kun se on niin mukavaa ja varsinkin hyvässä seurassa.
No mutta eipä tälläkään kertaa säästytty erikoisilta kohtaamisilta Kallion baareissa.

Joskus olen miettinyt, että kyse on kohtalosta.
Että minun tehtäväni on olla juuri siinä ja kuunnella.
Olla ihminen ihmiselle vaikka onkin vapaapäivä.
Ystäväni hieman ihmetteli tätä kuinka aina saan seuraa elämän koettelemista kaupunkilaisista.
Yritin selittää sitä sillä, että katson silmiin.
Ei varmaan saisi, ja moni ei Helsingissä sitä vahingossakaan tee.
Paitsi minä.

Ensimmäisen etapin kulkija kysyi olenko poliisi.
Äänestä kuuli, että on muutama ilta ja päiväkin tullut baarissa pyörittyä.
Mutta mistä ihmeestä hän tuli kyselemään olenko poliisi.
Rivien välistä luettuna ja soperruksesta tulkittuna miehen naisystävä/vaimo ei taida pitää siitä,
että mies oli lähtenyt oluselle.
Suurin osa puheesta menikin ohi,
mutta sitten tuli selkeällä äänellä lausuttua päätös tulevaisuuden suhteen.
"Huomenna menen parturiin ja sitten selviän"
Hieno päätös.
Mutta sitten mies jo sitä perumaan ja ykskantaan toteamaan ettei taida krapulalta onnistua.
Jos sitten kuitenkin sinne parturiin pääsisi?

Paikanvaihdos, sillä aiemman yönkulkijan puheesta ei enää saanut selvää.
Rauhassa istuttiin ehkä tunnin verran kunnes lentosuukkoja heittelevä gentlemanni pysähtyi pöytämme viereen.
"Mitäs hän tilais seuraavaksi?"
Ystäväni ehdottaa French coffeeta ja luulemme jo että mies poistuu takaisin pöytäänsä.
Toisin kävi.
Elämäntarina pähkinänkuoressa.
Päivällinen entisen miesystävän ja tämän uuden kanssa.
Tanssiesitykset ja Jumalan armo tunnetun koreografin suunnittelemana.
Foninsoiton alkeet ja pohdintaa irtosuhteista.
Sitten selviää, että mies on psykiatri ja me teologeja.
Tunnustus siitä kuinka mies kokee Jumalan armon päivittäin saavansa olla homomies ja uskossa.
Homous on hänelle taakka (ehkäpä rivien välistä luettuna jopa synti) mutta armon avulla selvitään.
Protestoimme ystäväni kanssa miehen näkemystä.
Ei homoutta tarvitse armahtaa, se on osa häntä Jumalan luomaa ihmistä.
Mies alkaa itkemään.
Juon lasini tyhjäksi ja päätämme ystäväni kanssa lähteä lumituiskuun.
Mies halaa meitä molempia ja toivottaa siunausta.

Jäin illan jälkeen miettimään, että olinko vain väärässä paikassa väärään aikaan vai kuuluiko minun sittenkin eksyä juuri näihin baareihin.
Ehkä sitä omalla pienellä tavallaan yrittää kohdata ihmistä vaikka ei aina jaksaisi.
Ja toisaalta tällä voi toiselle olla isokin merkitys.

Resolutions

Vuoden vaihtuessa ihmiset ympäri maailman miettivät, mitä sitä voisikaan luvata.
Laihtuminen, muutto, tupakoinnin lopettaminen, uuden taidon opetteleminen, enemmän aikaa perheen kanssa jne. Mutta ketä varten me näitä lupauksia oikein teemme? Itseämme vai muita?
Ja entä jos en voi pitää lupaustani niin miten minulle käy?
Ja jos pitäydyn siinä mitä lupasin, saanko palkinnon?

Voitaisiinko kuitenkin lupausten sijasta puhua suunnittelusta? Tai unelmista?
En tiedä saanko graduni valmiiksi vuonna 2011, mutta unelmoin siitä.
Tahdon saada sen valmiiksi ja tiedän, että yritän.
Mutta, että lupaisin.
En osaa luvata jotain, jos en pysty pitämään lupaustani.
Tiedän kuitenkin, että jos saisin sen valmiiksi niin se edistäisi muiden unelmieni toteutumista.

Filosofian maisteri pääaineena Pohjois-Amerikan tutkimus.
Vaatii ainakin neljän kurssin onnistunutta läpäisyä, että voin edes hakea maisteriohjelmaan.
Teksasilainen professori, joka osaa vaatia, mutta samalla haastaa ajattelemaan.
Aivan kuten Kuolleiden runoilijoiden seurassa, on hän saanut minut tavoittelemaan unelmiani.
Tiedonhalua ja innostusta, sitä uskallan luvata.
Toisaalta lupauksen tielle voi nousta esteitä töiden ja gradun muodossa.
Mutta tätä minä haluan.

Sitten on se jota en todellakaan pysty lupamaan.
Vai onko kyse uskalluksesta?
Enemmän aikaa ystäville.
Viimeksi kun kävin lääkärin puheilla hän käski minun hankkia elämän itselleni.
Ei kuulemma kukaan voi vain opiskella ja tehdä töitä.
Niin, mutta kun se on niin mutkatonta.
Ja ei tarvitse etsiä ymmärrystä ja selittää valintojaan.
Voi vain olla juuri sellainen kuin on.
Tosin yksinäisyyskin on vaikeaa.
Ehkä siis taustalla onkin jotain muuta, joka pitäisi selvittää.
Jos siis kuitenkin lupaisi yrittää päästä jyvälle, hankkia elämän ja viettää enemmän sitä aikaa ystävien kanssa.

Olikohan tässä kaikki?
Ei varmaankaan, mutta ehkä on viisaampaa jos ei aseta liikaa tavoitteita ja toiveita.
Voi jopa parhaassa tapauksessa yllättyä.
Ja uskoa minulla ainakin on, että tämä vuosi tuo mukanaan jotain suurta.

Opintosuoritusten vuosi

Mikä helpotus.
Vuoden viimeisenä päivänä on helppo hymyillä, sillä viime syksyn uurastus palkitaan.
Opintonoppia satelee ja omaksi yllätyksekseni olen saanut parempia arvosanoja kuin uskalsin odottaakaan.
Nyt ei voi muuta kuin taputtaa itseään olalle ja toivoa ja rukoilla vastaavaa menestystä vuodelle 2011.

Vuoden viimeisinä päivinä lapsettaa

Joskus kun on vapaapäivä ja voi valita, että lukeeko tenttikirjaa vai lähteekö laskemaan ystävän kanssa pulkkamäkeen, on ehdottomasti viisainta valita pulkkamäki.

On se kummallista kuinka kaikenmaailman huolet haituvat kun lumihiutaleet leijailevat kuin pumpulinpalaset, tuuli suhisee laskijan korvissa ja lapaset kastuvat ensin hiestä ja sitten lumesta.

Toivottavasti myös vuosi 2011 tuo mukanaan lapsenmielisiä hetkiä ja lisää lumienkeleitä :)

Lumienkeliä tekemässä

Ja valmiit tuotokset

Pain on Earth and Misery mild

Note to self:
I will not attend to another family Christmas dinner.
Let this be an early New Year's resolution.
I love my family but I love me more and I refuse to sit in a table
and listen to my sister's husband insult me.

Yes, I know that I'm overweight.
Yes, I know that I don't have a boyfriend and am not likely to get one before my niece does.
Yes, I know I haven't graduated and my sister will get another degree before I do.
Yes, I know that nothing I say is important and therefore I shouldn't give any advice.
Yes, I know that I don't know how to dress properly and have a poor taste in fashion in general.
Yes, I know that my funny stories are not funny and I should therefore withdraw from telling any.

And these are just to name a few that were heard during lunch.
At least I will have a full year to get over these....or maybe I should just admit that someone's being honest and I just can't handle the truth.

One way or the other I fucking hate Christmas!

Birds

Dear God, make me a bird. So I could fly far. Far far away from here.

Part of the posse

Mistä tietää että on päässyt mukaan työporukkaan?

Saa kutsun osallistua työpaikan kimppalottoon :)

Siis voiko enää suomalaisempaa olla...

joten jos en kohta lähde reissuun niin muutun supisuomalaiseksi.

p.s. sen ainoan kerran kun missaa tiimipalaverin niin eikö siellä sitten jaeta ilmaista skumppaa...damn..nyt ei menny ne nallekarkit...tai siis skumppa tasan,

mutta yhdeksän päivän työputki jatkuu :)

Aikuinen nainen

Tuntuu kuin olisin aloittamassa elämääni uudelleen.
Tai sitten se johtuu vain siitä, että jotain on päättynyt....joku ajanjakso tai muuta sellaista.
Ilmassa puhaltavat uudet tuulet ja ajatukset vaihtuvat tukemaan varmempaa minää.
Voidaanko vihdoinkin puhua siitä, että tiedän todella mitä elämältä haluan....
vai menisikö se sittenkin niin että osaankin sanoa mitä en halua.

Työni pitää minut järjissäni ja olen sen avulla saanut nostettua itseni oman elämäni herraksi.
Raha-asiat ovat vihdoin kunnossa ja nyt todella tiedän tarkalleen miten tulen niitä tulevaisuudessa hoitamaan. Aikaisemmat haparoinnit sijoitusten ja muiden säästöyritysten suhteen ovat muuttuneet harkituiksi päätöksiksi, jotka tehdään koska halutaan miettiä omaa elämää pidemmälle kuin vain tämän päivän iltaan.

Yksinoloon tottuminen. Tämä on iso askel....siis ainakin minulle. Ennen saatoin viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa vain siksi että pelkäsin olla yksin, mutta nyt huomaan että pelkään olla sellaisten ihmisten kanssa joiden suusta voi tulla mitä tahansa minua loukkaavaa ja kritisoivaa kommenttia, jota minun ei oikeasti tarvitsisi tietää. On siis mielekkäämpää olla yksin kuin pelätä.

Pienten asioiden arvostaminen. En aikaisemmin ole ollut kovinkaan lapsirakas vaikka olen aina työskennellytkin lasten kanssa. Nyt viettäessäni aikaa kummipoikani kanssa joka 1,5 vuoden iässä oppii joka päivä jotain uutta ja nauttii pienistäkin asioista, olen oppinut rakastamaan jokaista hetkeä kun huoneessa on ihmisiä jotka todella välittävät toisistaan ja haluavat teoillaan edistää hyvää. Kun on itsellään niin paljon ei jaksa edes miettiä muita ja kadehtia sellaista mitä heillä muka on.
Elämä on niin paljon kauniimpaa ilman kateuden vihreää myrkkyä...kunpa useampi ymmärtäisi tämän.

Ystävät. On joutunut miettimään mistä oikean ystävän tunnistaa, kun tuo vihreä myrkky sekoittaa monen muuten niin selkeän ajattelun. Itsekkyys on toinen asia, joka kuljettaa monia ystävyyssuhteita perse edellä puuhun. Ei osata ajatella loppuun asti ystävää ja hänen jaksamistaan. Mutta tämän ehkä ymmärtää vasta kun on itse tehnyt niin ja rikkonut sillä tärkeitä ihmissuhteita. No en voi todeta muuta kuin, että toisinaan on kuljettava se kivisempi polku. Ja ainahan on toivoa, että aika parantaa haavat ja jossain vaiheessa elämä voi johdattaa uudelleen yhteen. Niin ja on myös muistettava, että kun ihmiset kasvavat ja muuttuvat saattaa jotain vain kadota eikä sitä enää saa takaisin vaan se on hyväksyttävä ja aloitettava alusta tai sitten jätettävä kokonaan taakse.

Muutos. Tuli tuossa täytettyä viime kuun puolella 27 vuotta. En halunnut juhlia sitä mitenkään ja oikeastaan päivä tuntui yhdentekevältä kaiken muun muutoksen keskellä. Selvittyäni mullistuksista tuntui siltä, että voin taas hengittää ja tiedän mitä haluan. Pidän rauhallisuudesta, ja nautin pitkistä juoksulenkeistä rannalla. Valokuvaus saa sieluni syttymään ja tunnen eläväni täysillä kun onnistun vangitsemaan kuvaan jotain kaunista. Perhe, koti ja lapset...omia ei ole, mutta toisten perhe-elämään osallistuminen on mielekkäämpää kuin baarissa notkuminen, jossa menee kaikki rahat ja korvaan örisee kuppainen mies..no thanks. Ja onhan itsellänikin vielä perhe, jonka kanssa on mukavaa hoitaa pihaa ja keksiä älykästä tekemistä aina viikonloppuisin.
Tämän muutoksen keskellä on mukavaa olla niiden ystävien kanssa,
jotka arvostavat samoja pieniä asioita ja maailma on juuri siksi niin sairaan kaunis!

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

että vastatuulessakin lentää jaksaisi

Kovat oli ajat ollu hällä takana

mut kuka uskois et’ on olemassa

surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran

murheistaan

Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju

nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin

vaan ei aina kaikki koe sitä näin

Sillä faunin, peikon, keijunkin

suru joskus kiinni saa

ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia

Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja

Kaikkialla huokausten kera toistettiin:

Miksi se yhden hengen vaati

ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin

suru silloin kiinni saa

se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin

suru silloin kiinni saa, se ei vie mukanaan…

-Chisu

No more plan B

Olen vuodesta toiseen tasaisin väliajoin muistuttanut itseäni ja ystäviäni siitä, että minulla on varasuunnitelma elämääni varten. Siis sellainen, joka otetaan käyttöön kun elämä ei mennytkään niin kuin suunniteltiin. Niille jotka eivät tätä suunnitelmaani ole kuulleet, niin kerrattakoon se lyhykäisyydessään:
35 vuoden ikäisenä, jos olen vielä sinkku ja lapseton, niin muutan Jenkkeihin etsimään onnea ja vaikka sitä jo kliseeksikin muodostunutta amerikkalaista unelmaa.

Viime viikkojen, ja siis oikeastaan jo pidemmän aikaa, olen alkanut ymmärtää, että tuo varasuunnitelmani on naurettava. Täytän tänä vuonna 27 ja olen melkein valmis opinnoissani. Unelmatyöpaikkaa ei ole ja lähetettyjen hakemusten perusteella en ole kovinkaan varteenotettava kandidaatti työmarkkinoilla. Paskaduuneja nyt osaa tehdä vaikka sokea apina jos niikseen sattuu. Suurin osa ystävistäni on parisuhteessa, naimisissa, perheellisiä tai ainakin muuten romanttisessa kanssakäymisessä onnekkaita, että en voi muuta kuin nauraa sille ironialle, että minun tehtävänä on tulevana kesänä pitää oppitunti rakkaudesta, seurustelusta ja avioliitosta.
Those who can't, teach...vai miten se meni?

Ainahan näitä asioita voi kaunistella ja selitellä itselleen ja toisille, että miksi näin on. Ei ole aikaa, ei muka löydy sopivaa...ja lopulta ystävätkin alkavat huomautella siitä, että olen nirso miesten suhteen. Niin, kai se on liikaa vaadittu, että haluaisi rinnalleen älykkään ja huumorintajuisen itseään pidemmän miehen, jonka kanssa voisi toisinaan keskustella ajankohtaisista asioista ja toisinaan hullutella luvan kanssa. Mutta minkä sille voi, että totuus saattaakin olla jotain muuta. Sitä sellaista mitä ei saisi lausua ääneen, koska se luokitellaan heti itsesääliksi.

Kun on melkein 27 vuotta tuijotellut kuvaansa peilistä voi siitä minun mielestäni esittää realistisiakin arvioita ilman että luisutaan itsesääliin. Tosi asiassa minä en ole erikoisen kaunis. Minussa ei ole mitään sellaista persoonallista, mikä pistäisi silmään tai kiinnittäisi ihmisten huomion. Olen keskipitkä, enkä siis todellakaan pienikokoinen, joten sinne häipyy unelma siitä, että mahtuisin joskus jonkun kainaloon. Koska siis miehethän rakastavat taskukokoisia naisia, sillä he eivät ole heidän miehuudelleen uhkana. Urheilusta huolimatta olen ylipainoinen ja vaikka joskus rakastinkin kovasti kurittaa kehoani syömishäiriöllä, asuu minussa lopun elämääni lihava tyttö, jota kaikki pihan lapset saivat oikeutetusti haukkua. Tämän kaiken lisäksi olen järjettömän ujo ihminen, johtuen ehkä menneisyydestäni, ja sitten samalla en kuitenkaan pelkää jutella tuntemattomille. Ne tuntemattomat eivät vain koskaan ole sellaisia joista olisin kiinnostunut.

Kun tähän todellisuuteen vihdoin herää ja ymmärtää sen, että en ole koskaan ollut kenenkään ihastuksen kohteena. En ole ollut sellainen ihminen, jonka kanssa joku mies haluaisi jakaa arkensa ja vielä uskaltaisi kertoa tunteistaan. En ole tuntenut perhosia vatsanpohjassa ajatellessani jotain miestä. En ollut treffeillä tai ulkona pariskuntana. En haaveillut tulevaisuudesta yhdessä jonkun kanssa. Enkä ikinä epäonnistunut suhteessa ja löytänyt siitä voimavaroja tulevaan elämään ja uuteen suhteeseen. Nämä faktat tiedostettuani en voi olla miettimättä, että mihin minä enää tarvitsen varasuunnitelmaani?

Varasuunnitelma on aina hyvä olla, näin sanotaan, mutta onko se olemassa vain siksi, että pitäisimme tiukemmin kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja pyrkisimme toteuttamaan sitä vaikka verenmaku suussa? Vai ostaako varasuunnitelma meille vain aikaa jos alkuperäinen suunnitelma antaa odottaa itseään? Toteuttaako kukaan koskaan varasuunnitelmiaan vai muokkautuuko alkuperäinen suunnitelma elämän heittelemien esteiden myötä? Siis todellakin...toteutuvatko varasuunnitelmat koskaan???

Koska en voi olla siitä varma, miten varasuunnitelmien loppujen lopuksi käy, olen päättänyt hylätä sen.
Miksi enää odottaa perhettä ja loistavaa uraa, ja pitää varalla jotain muuta jos edellä mainittu ei muka toteutuisi. Jos ei enää odottaisikaan, vaan luopuisi siitä mitä on suunnitellut. Ja jotenkin tiedostaisi sen, että joku on suunnitellut tämänkin minua paremmin. Sillä ei kaikkia ole luotu kauniiksi tyttöystäväksi tai vaimoksi, vaikka periaatteessa Raamatussa kehotetaan lisääntymään ja täyttämään tämä maa. Ehkä tehtävä voi olla suurempikin, vai onkohan silloin syyllistynyt itsekkyyteen jos ymmärtää omat rajoitteensa ja mahdollisuutensa. Matkaavatko yksinäiset ihmiset sielunvihollisen kanssa?

Oli miten oli, ei minulla ole enää varasuunnitelmaa. Ja hieman ahdistavalta tuntuu se, että pitäytyisin alkuperäisessäkään suunnitelmassa, kun sen toteutumisprosentti on käytännössä katsoen olematon.
Jos tekisikin niin, että nostaisi sen varasuunnitelman pääsuunnitelmaksi? Valmistumisen jälkeen ottaisi ja lähtisi. Ei katsoisi taakseen ja yrittäisi etsiä onnea muualta. Paikkojakin on tullut lisää ja mieli halajaa niin länsinaapuriin, Espanjaan, Irlantiin, Kanadaan. Niin ja kyllä siellä listalla se Yhdysvallatkin vielä komeilee, varsinkin kun on tullut tietoa lisää. Nyt siis painostusta gradun tekemiseen ja opintojen loppuun saattamiseen. Vuosi kahta työtä ilman lomia, ja siinä on pesämuna. Asunto myyntiin tai vuokralle ja menoksi.

En tiedä onko olo nyt yhtään helpottuneempi, sillä jännitys tulevasti ei ole poistunut. Eikä näin kai koskaan voikaan olla, että tuleva ei hieman jännittäisi, sillä sitten olisi varmasti menettänyt jotain elämänilostaan ja halustaan. Nyt vain onneksi jännittää sellaiset asiat johon minä voin itse vaikuttaa eikä minun tarvitse olla riippuvainen kenestäkään toisesta ja heidän tunteistaan.
I choose my choice!

Tapahtui Filmtownissa

On ihan pakko aukaista sanainen arkkuni tästä kyseisestä elokuvavuokraamosta.

Ei kestä enää.

Ei haluis enää ikinä käydä, mutta pakko on, kun ei lähellä ole muuta.

Joten avaudutaan, jos se vaikka auttais pahimpaan ketutukseen.

Siis minä en todellakaan ymmärrä,

mistä sinne on se henkilökunta palkattu.

Laitettu ilmoitus mol.fi:n,

ja etsitty ylimielistä ja työtään inhoavaa porukkaa.

Ja joo, kyllä ymmärrän että eihän tällaisissa paikoissa ole mikään hyvä palkka,

mutta luulis että näille kuitenkin TES:n mukaan maksetaan edes jotain.

Mutta silti, olisi edes kiva, että jonnekin voisi laittaa palautetta.

Kuvitelkaa seuraava tilanne:

Tiistai iltapäivä. Lampsin sisään liikkeeseen ja ryhdyn valitsemaan leffoja.

Samaan aikaan rastatukkainen tyttö (ikä ehkä 24 v.) alkaa kovaan ääneen valittamaan, kuinka kaikki miehet on mulkkuja.

Jahas, että näin...tuo tyttö ei varmaan tajunnut että täällä olikin asiakkaita.

Väärin.

Juttu jatkuu ja seuraa tarkka kuvaus tästä mulkkujätkästä sekä jostain tytöstä joka liittyy tapaukseen ja ei viitsi vittu vastaa puhelimeensa. Show jatkuu ja leffat löydettyäni suuntaan katsekontaktia vältellen ulos.

Perjantai.

Tytön mielipiteet tulevan viikonlopun bileistä. Onkohan siellä miehiä tarjolla.

Muuta epämääräistä välienselvittelyä jostain ihme asiasta, jota en kumma kyllä kuule.

Puhelin soi ja selostusta palkoista (soittikohan pomo?).

Sitten alkaa työkaverin kanssa kädenvääntö siitä voitaisiinko vaihtaa vuoroja.

"Ei sulla kuitenkaan mitään elämää oo, kyl sä voit vaihtaa"

Toinen tyttö vastaa epämääräisesti jotain ja rastatukka jyrää mutinan ja toteaa, että vuorot on vaihdettu.

Maanantai.

Selostus viikonlopusta. Kolme kundia oli ollut. Yhden kanssa kotiin ja oli niin "vitun siistiä".

Kuulemma koko vuoden saldo on jo 10. Onneksi ei tarvitse tietää lisää.

Noh, tai tuleehan niitä yksityiskohtia. Joku oli parempi kuin toinen ja minä yritän hukuttaa arviot pakenemalla action leffojen taakse. Onneksi löydän haluamani leffan nopeasti ja kassan kautta äkkiä kotiin.

Sitten tulee pitkä tauko ja en vain pysty menemään liikkeeseen. Onneksi on Canal ja sieltä tulee sellaisia leffoja joita en ole ehtinyt näkemään. Ja työtkin alkaa, eikä ole aikaa.

Mutta sitten tuli pääsiäinen. Suunnitelmat ja perinteet kariutuvat.

Pitkien lenkkien jälkeen tekee mieli käpertyä sohvalle ja katsoa joku leffa.

Pakko siis mennä käymään.

Ja niin virhe. Juttu miehistä ja muista hoidoista ei ole kadonnut mihinkään.

Onkohan saldo jo 20?

Rastatukka tulee kassalle eikä puhu mitään vaan selittää vaan kaverilleen, jostain mitä hän on viikonloppuna juonut. Kiva.

Miksen heittänyt leffoja tiskiin?

Rastatukka katsoo minuun ja sanoo: "Kato moi!"

Tuijotan häntä hämmästyneenä samalla kun hän vinguttaa korttiaan jostain kumman syystä maksupäätteessä.

Toinen tyttö tulee kassalle rahastamaan ja heittää hänelle antamani pankkikortin tiskiin.

Ei sano edes summaa, mutta kysyy haluanko kuitin.

Sitäkään ei anneta käteen vaan lykätään tiskiin.

Rastatukka tulee selittämään taas jotain kassatytölle, joten sinne unohtuu kiitokset ja näkemiin.

Se oli nyt sitten tässä.

Äänestän jaloillani, ja ihan sama vaikka en enää koskaan katsoisi yhtään leffaa, niin tähän paikkaan en enää jalallani astu ennenkuin työntekijät vaihtuvat tai ymmärtävät, mikä ero on työ- ja vapaa-ajalla.

Onneksi on Canal ja google maps...työpaikan vieressä pitäisi olla Makuuni ja siellä ei vielä kertaakaan ole ollut näin outo tunnelma.

Redemption

Häpeillen tässä julkisesti myönnän, että pidän realityohjelmista.

Mutta en ihan mistä tahansa vaan lähinnä juuri niistä, jossa kilpaillaan jostakin.

Top Chef, America's Next Top Model ja mitä näitä nyt onkaan.

Ja syy miksi ne ovat niin koukuttavia on minun kohdallani se,

että jostain kumman syystä (joo tiedetään, että ne on ehkä käsikirjoitettu etukäteen) hännillä olevat onnistuvat nousemaan kuin Feenix-lintu tuhkasta.

Silloin aina mainitaan sana redemption...tai no oikeammin reality-sankari toteaa hikeä tai kyyneliä pyyhkien, että "I have a chance to redeem myself"

Kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen voin minäkin todeta:

"I have a chance to redeem myself"

Olen siis palannut veronmaksajien iloiseen kerhoon.

Tai toisin sanoen olen saanut työtä, josta vielä jopa maksetaan.

Ei, tämä ei ole oman alan töitä, mutta töitä kuitenkin,

ja en voi näinä aikoina muuta kuin iloita siitä, että olen saanut edes jotain millä ansaita ihmisarvoni takaisin.

Niin, omasta arvostahan tässä on kyse, vaikka joku voisi pelkästään puhua työstä.

Minulle tämä on kuitenkin enemmän tuota arvostusta.

Tai, miten sen parhaiten selittäisi...

Kun olin hetkellisesti "in-between-jobs" niin kaikki ne odotukset siitä, että minulla olisi enemmän aikaa panostaa elämääni romuttuivat siihen, että minulla ei ollut rahaa, eikä ystävilläni ollut omilta töiltään aikaa.

Tunsin itseni täysin hylkiöksi, joka yrittää epätoivoisesti selittää että miksi on tässä tilantessa. Ja naurettaviltahan ne selitykset kuulostivat.

Tosi asiassa tässä yhteiskunnassa ihmisiä määrittäviä asioita ovat työ ja ammatti, perhe, ystävät ja sosiaalinen status. Jos näitä ei ole, ihminen on aika heikoilla.

Nyt on kuitenkin aika lunastaa itsensä ja lupaukset.

Huomenna olen perehdytyksen jälkeen täysin omillani.

Ja vaikka tilanne pelottaa ja jännittää niin silti samalla olen äärimmäisen onnellinen -

minä olen saanut toisen mahdollisuuden ja olen saanut ihmisarvoni takaisin.

Yay \o/

Not quite like Tyra Banks

Onpas taas ollut muka kiire.

Siis, että ei ole aikaa kirjoittaa.

Vai onkohan sittenkin kysymys siitä, että ei ajattele....

tai jos ajatteleekin liikaa, niin ettei saa mitään koherenttia aikaan.

No joo, asiaan. Yritän tapani mukaisesti tehdä asialle jotain, ja aika sitten näyttää kuinka tässä käy. Ystäväkin jo kommentoi, että jossain keskustelupalstalla sanottiin blogien pidon olevan ihan passé, mutta jos sitä nyt kuitenkin. Vielä kerran pojat...ja tytötkin näin tasa-arvon kunniaksi.

Olipa erikoinen viikonloppu.

Tajusin kuinka paljon yritänkään järjestellä aikataulujani, että voisin minimoida sen ajan jonka joudun viettämään yksin. Jos olen yksin on sen oltava täynnä toimintaa...siis lähinnä gradua, joka ei ikävä kyllä ole edistynyt toivotulla tahdilla. Mutta toisaalta onko se väärin. Itselleni minä siitä gradusta kuitenkin vastaan ja ehkä se vaan on niin, että pientä painetta pitää löytyä, että hommat tulee hoidetuksi. Onneksi työt alkaa, niin ei ole enää vapaa-ajan ongelmia :)

Mutta oli jotain muutakin. Tapasin erästä ystävääni ja rupesin miettimään kuinka vaikeaa tuo omista asioistaa puhuminen onkaan. Ja sitten telkkarissa se käy niin helposti.

Kaikenmaailman tapaukset kertovat likaisimmatkin yksityiskohdat elämästään telkkarissa, kun vain Dr. Phil jaksaa kysyä. Tai sitten reality tv:n kilpailijakokelas murtuu kun Tyra jaksaa kertoa, että kuinka sitä ihmiset rakentavat kovan ulkokuoren vain peittääkseen jotain kipeää - ja heti sitä tulvaportit avautuu ja taustalla on vaikka mitä ikävää.

Videotykillä suolaa haavoihin.

No eipä vaan onnistunut minulta. Ja tämä oli jotenkin outoa...siis kerrankin. Olen aina pitänyt itseäni luotettavana ja helposti lähestyttävänä henkilönä. Sellaisena, jolle ihmisten on helppo kertoa omista asioistaan, sillä olen aidosti kiinnostunut minulle läheisistä (ja välillä tuntemattomistakin) ihmisistä ja siitä mitä heille kuuluu. Tahdon olla läsnä ja auttaa niillä keinoilla jotka vain ovat kussakin tilanteessa mahdollisia. Joskus asiat selkenevät sillä, että ne lausuu ääneen ja toisinaan kaksi päätä on parempi kuin se yksi pää. Toisinaan asiat ratkeavat omalla painollaa, mutta sitä painolastia ei tarvitse yksin kantaa.

Tällaisen tilanteen kohtaaminen, että ei ole mitään kerrottavaa, hämmentää minua suuresti. Vaikka siis kuitenkin ihmisen kehonkieli huutaa ettei kaikki ole okei. Ja tässä olen ehkä kohdannut itseni silmästä silmään. Sillä totuushan on, että en itse paljon asioitani huutele. Mutta kyllä minullakin on ne henkilöt, jolle voi kaiken kertoa. Voi hetkeksi laskea sen suojamuurin ja miettiä että tässä pärjätään vaikka en esitäkään olevani vahva. Ja nämä henkilöt ovat silloin aivan kuten minä. Aidosti läsnä ja kiinnostuneita.

Heillä on hyvät aikeet ja halua auttaa.

Pakottaa ei kuitenkaan voi.

Ja tämä onkin asia joka jäi alitajuntaan pyörimään koko viikonlopuksi.

Tulevaisuudessani tahtoisin työskennellä nuorten kanssa, ja en voi olla miettimättä, kuinka tällaisesta puhumattomuudesta sillä kentällä selviää. Toisaalta kaikki kokemukset nuorten kanssa työskentelystä ovat onneksi olleet todella positiivisia ja kuuntelu- ja keskusteluyhteys on saavutettu. Mutta on niitäkin ollut jotka eivät vain halua sanoa mitään.

Ja silloin tulee huoli...huoli siitä onko kaikki okei..varmasti.

Tähän voisi joku heti kommentoida, että tässä on suuri loppuunpalamisen riski, jos kantaa huolta kaikista. Ja tottahan se on...olen siihen taipuvainen, mutta onneksi on olemassa minua vielä vahvempi joka jaksaa näitä asioita kantaa.

Niin, ja että olis sitä toivoa, että jos ei puhuta niin läsnäolo auttaa.

Tai että on olemassa joku muu joka kuuntelee. Tai lukee. Tai jotain.

Tässä yhteiskunnassa on liian helppo heittäytyä välinpitämättömäksi ja tuijotella sokeana omaan napaan. Mitään pahaa ei ole olemassa kunhan en sitä näe. Sitten kun joku tuleekin julki vaikka mediassa, niin sitten kyllä jaksetaan kauhistella ja pohtia,

että miten voi olla ja kamalaa.

En tiedä oliko tällä maaliskuun avaavalla kirjoituksella nyt päätä taikka häntää, mutta sellaisen ajatuksen haluaisin jättää jokaiselle, joka tätä nyt sattuu lukemaan:

Katso ympärillesi, tervehdi naapuriasi/opiskelutoveriasi/työkaveriasi ja kysy häneltä, mitä hänelle tänään kuuluu.

Voi olla, että usein vastaukseksi saa vain normitavaraa, muminaa tai vaisun ihan jees. Toisinaan tämä voi yllättää ja kertoakin jotain enemmän. Tärkeintä kai kuitenkin on,

että edes yrittää avata keskusteluyhteyttä ja pienellä eleellä osoittaa,

että sinustakin joku on kiinnostunut.

Shhhh

Tämä on vielä suurelle maailmalle salaisuus,

mutta tänään tuli niin ihana puhelu että :)

....vauva-uutisia tulossa.....ihkuu!

Mitä yhteistä on.....

miehillä ja työpaikoilla?

Vastaus: kumpiakaan ei saa jos ilmoittaa olevansa teologi.

Tämä on viimeisimmän arkielämän tutkimuksen tulos.

Jos ilmoittaa olevansa teologi hakiessaan mitä tahansa työtä (siis muuta kuin kirkon alan) niin voi olla varma ettei kukaan palkkaa sinua. Teologi työmarkkinoilla on yhtäkuin hullu uskovainen joka aivan varmasti yrittää käännyttää kaikki tai on sitten niin pihalla ettei yksinkertaisesti osaa tehdä mitään normaalia työtä.

Sama juttu on miesten kanssa. Siinä hetkessä kun ilmoitat opiskelualasi tulee se vaivaantunut hiljaisuus ja mies miettii pienessä päässään lähintä pakoreittiä. Ettei vaan kukaan puhuisi Jumalasta ja yrittäisi käännyttää. On epäseksikästä olla uskonnollinen...Madonna-huora, tiedättehän tämän klassisen.

On siis keksittävä kiertoilmaisuja.

Olen siis humanisti enkä teologi.

Opiskelen historiaa, kulttuurien tutkimusta, filosofiaa ja tietysti kasvatustieteitä.

Ja kun joku kysyy valmistumisesta ja tulevista töistä niin humanistihan työllistyy vaikka mihin, joten voin ympäripyöreästi ilmoittaa olevani kiinnostunut ihmisläheisistä ammateista ja matkustelusta.

Ja miesten kanssa olen opettaja.

Tuttu pornoleffoista ja ehdottomasti fiksu.

Jalat maassa ja tiedostava.

Sellainen jota voi huoletta esitellä ympäriinsä kavereilleen ja viedä kotiin,

ilman että on pelättävä ahdistavaa hiljaisuutta.

Jos joku kysyy opetettavaa ainetta on se aina historia.

Ja vielä jos jaksaisi lukea niin tulevaisuudessa voisi vielä sanoa, että englanti ja terveystieto.

Mutta siis kaikkea muuta kuin teologia tai uskonto.

Näillä siis eteenpäin....ja toivottavasti nappaa.

Se o loppu ny

Haikeaa, mutta totta.
Helpottavaa, mutta hämmentävää.
Miten sitä kiintyykin johonkin paikkaan niin paljon,
vaikka joo tiedetään, että kaikki mitä olen siitä vuosien varrella puhunut ei välttämättä ole ollut kaunista.
Ehkä onkin siis kyseessä normaali ihmissuhde...ainahan siitä valitetaan, mutta koska sitä kerrotaan että todella rakastetaa...ei melkein koskaan. Pakko on sanoa, että kaikenlaisista huonoista henkilökemioista ja pilkunviilauksista huolimatta niin kyllä tämä on ollut ihan hyvä työpaikka. Suosittelen tätä sellaisille, joilla on nopeat liikeet, pitkä pinna ja luova näkemys.
Mutta siis as of today en sitten enää tule tähän firmaan astumaan työntekijän roolissa...mutta I never say never.
Gradu tulee valmistumaan ennen pitkää ja kesä voi olla kovinkin pitkä ja tuskainen ilman 'suolarahoja'.
Ja voihan siinä olla jotain perää, että you can take the girl out of Zara but you can't take Zara out of the girl.

Bussireissu

Tämän jutun on kirjoittanut nimimerkki

"Ensi kerralla otan taksin vaikka menisin konkurssiin"

Ulkona miinus 100, siis vähintään. Tuulee ja taivas on kirkas. Lisää siis pakkasen tehoa ainakin miinus 200. Bussi myöhässä tietysti sen väkipakolliset 15 minuuttia.

Jäätymisen taso on siis maksimaalinen untuvatakista ynnä muista varusteista huolimatta.

Pääsen vihdoin sisään ja siis jos vaan on mahdollista on bussissa kylmempi kuin ulkona (wtf, kiitsa vaan hkl kun ei ole rahaa bussien lämmitykseen).

Lämpenemisen tasoa ei siis ole saavutettu vaan lähinnä päinvastoin.

Siilitien metroasema. Sisään tulee lauma nuoria, joista kaksi maahanmuuttajaa ei edes maksa matkaansa. Istun ja yritän olla paleltumatta, kun yhtäkkiä saan pullosta päähän (onneksi oli muovipullo). Nämä maahanmuuttajat päättivät sitten kesken matkaa alkaa tappelemaan jostain misusta (ylläri) ja siinä lähti sitten kättä pidempää mukaan joka päätyi toisen väistöliikkeen ansiosta allekirjoittaneen päähän (kumma kuinka sitä veri kiehuu näinkin kylmällä säällä).

Ei verta mutta kuhmu ainakin ja lievä paniikki.

Itkettäisi mutta on niin kylmä, että kyyneleet jäätyvät silmiin.

Bussi karauttaa pysäkille ja joudun hyppäämään lumihankeen polviani myöten. On pakko kävellä kotiin ja matkalla jalat melkein irtoavat koska pakkasen ansiosta tuntuu kuin 1000 pientä veistä puukottaisi minua yhtäaikaa. Jos vain jäisi tienposkeen makaamaan ja jäätyisi lumienkeliksi. Pääsen kuitenkin vihdoin rapun ovelle niin eikö sitä ole sitten alaoven lukko jäässä tai jotenkin muuten paskana, että ei auta kuin kävellä vielä koko hemmetin talo ympäri, että pääsee vihdoin kotiin lämpimään.

Että tällainen tarina sitten tällä kertaa. Ei hyvin alkanut tämäkään vuosi :/

New Year, New Resolutions

"Another year over, a new one just begun"

Hieman sekavissa tunnelmissa tuntuu tämä vuosi alkaneen.

Taustalla ensin se kamala surunäytelmä Espoossa ja sitten kuitenkin toivo uudesta rauhallisemmasta tulevaisuudesta. Ei voi muuta sanoa kuin sen, että toivottavasti päättäjillä riittää ymmärrystä tällaisten murhenäytelmien jälkeen kiinnittää enemmän rahaa mielenterveyspalveluihin, joihin pääseminen ei todellakaan ole helppoa.

Jos itse tarkastelen mennyttä vuotta niin on se Luojan kiitos pitänyt sisällään monia kallisarvoisia hetkiä.

Vaikka toki niitä ikäviäkin oli, mutta päällimmäisenä on onneksi ne hyvät hetket.

Ensinnäkin Jaakko syntyi.

Ihan parasta, enkä löydä muita kuin mahtailevia adjektiiveja kuvailemaan pikkumiestä.

Toinen hieno asia jonka viime vuosi tarjosi minulle on uusi ystävä.

Ihminen jolle oli ihan pakko soittaa vuoden vaihtuessa vaikka välissä on valtameri.

Muut rakkaat ihmiset olivat muuten jo paikalla, joten myös vanhoista ystävistään ei voi koskaan olla liian kiitollinen.

Kolmas hieno asia oli valmistuminen kandiksi...vaikka joo tiedetään että se on vain kandi, mutta sekin oli viime vuoden sairaiden opiskelujen jälkeen elämääkin suurempi saavutus.

Sitten niihin lupauksiin, tai voisiko paremmin sanoa tavoitteisiin uudelle vuodelle.

• Gradu, mielellään valmiiksi asti, mutta jos jotain esteitä ilmaantuu niin minun on kuitenkin pakko valmistua maisteriksi viimeistään vuonna 2011, että sillä aikataululla sitten
• Terveempi elämä. Tämän nyt pitää sisällään vaikka mitä, mutta sanottakoon vaikka näin, että minut pitää terveenä se, että saan tehdä niitä asioita jotka minua kiinnostavat
• Matkustaminen. Hieman haasteellisempaa tänä vuonna koska tulot tipahtivat nollaan irtisanoutumisen mukana, mutta silti tärkeää ja tavoiteltavaa myös vuonna 2010
• Tähän viimeiseksi tahtoisin laittaa, että avioliitto, mutta Dr. Philin mukaan uuden vuoden lupauksen pitäisi olla sellainen mihin voi itse vaikuttaa. Onkohan tämä sellainen asia? Jos ei ole niin laitetaan tähän viimeiseksi sitten, että lupaan tehdä jotain yllättävää oli se sitten mitä tahansa.

Tässä ne nyt sitten ovat mustaa valkoisella...tai ainakin bitteinä ja kaikkien nähtävillä. Näillä mennään ja aloitetaan uusi vuosikymmen uudella ja toiveikkaalla mielellä...hieman peläten tulevaisuutta ilman töitä mutta silti uskollisena Herran huolenpidolle.

Sex and the City 2 - Another thing to look forward to

It's officially here...the trailer that is.
If I were a huge fan I would fight my way to NYC on May 28th.
There's definitely a thing to look forward to in 2010 :)

7 päivää onnehen

...tai ahdinkoon.

Mutta päivät käypi vähiin vähän niinku joka suuntaan.

Tänään tuli taas yksi muistutus siitä, että päätös oli oikea.

50 plus rouva kävi purkamassa pieleen menneen joulunsa

ja huoritteli sitten niin asiakkaat kuin meidät kassahenkilötkin.

Kyllä sitä on pakko kysyä itseltään (kun ei rouvalta kehdannut),

että onko meillä ihmisillä todellakin noin paha olla?

Huomisen luku on sitten 6 -2

(miinus kaksi on sairaiden lukumäärä, joihin myös lähin esimieheni lukeutuu),

joten otetaan ilo irti sitten siitä.

Vuotta jäljellä 4 päivää ja minun pitäisi kirjoittaa vielä paljon, jotta koko vuoden saisi kunnialla pakettiin kun on tämä kirjoittelu jäänyt vähän vähemmälle.

Katsotaan miten käy.

Uuden vuoden lupauksena voisin yrittää keskittyä enemmän harrastuksiini

ja päivittää tätä blogia ja kuvata enemmän.

Yllättävää kyllä pakkasyönä voi saada vaikka mitä aikaan.

Katharsis

On niin kovin vaikeaa aloittaa alusta.

Joten aloitetaanko sitten vaikka sieltä lopusta.

Se on vihdoin ohi....7,5 vuotta.

Adios y gracias.

Ihmisen sietokyky tuli totaalisen täyteen ja pinna paloi.

Eikä oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Sanoin sitten itseni irti viime maanantaina,

esimiehen kommentti "Hyvä" ja 1 kk irtisanomisaika.

Aivan uskomattoman vapauttava fiilis, jota ei oikein voi sanoin kuvata.

Loppu aika onkin sitten vain asioiden yläpuolelle asettumista.

Aamukampa voisi olla ihan tarpeen, varsinkin kun näin joulun ollessa nurkan takana erään jos toisenkin asiakkaan pinna on hieman kireällä

ja se lähikaupan myyjä on enemmän kuin oiva kohde purkaa omaa pahaa oloaan.

Noh, kohta se on kuitenkin ohitse ja tiedossa on jotain muuta omaan ammattiin valmistumisen jälkeen...asiakaspalvelua kyllä sekin, mutta siinä saa ihan rauhassa "asiakas" tunnustaa pahan olonsa.

Viime maanantaina tapahtui jotain muutakin vapauttavaa.

Eräässä vanhassa tutussa oli havaittavissa hieman aikuistumisen piirteitä.

Hän otti vastuuta tekosistaan ja yritti selvittää omaa osuuttaan niihin.

Tämä ei kyllä liittynyt mitenkään meidän kahden välisiin asioihin vaan välejä selviteltiin entisen tyttöystävän kanssa....mutta sain lohtua siitä (outoa kyllä) että ehkä joskus koittaa minunkin vuoroni ja joku joskus selittää minullekin mitä oikein tapahtui.

Lauantaina tuli myös tutustuttua taas paikallisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin,

ja voi että kyllä on pakko myöntää, että pettymys oli kova.

Eihän näistä suomalaisista miehistä ole mihinkään.

Ja nää väittää olevansa jotain myyntimiehiä ja vielä johtotehtävissä.

Pitäisi paremmin osata markkinoida tavaransa ja jos ei tule mitään sanottavaa mieleen niin sitten voidaan vaikka pussata.

Mut ei, jospa ottais äkkilähdön jonnekin tammikuussa kun on kuitenkin vapaata ainakin hetki tuolta gradun teolta. Jos vaikka siellä tärppäis. Saisi keskustella fiksuja...tai sitten ees pussata.

Mutta sitten siihen alkuun...vai oliko se jo loppu?

Ihan sama. Ehkä tässä oli tärkeimmät pähkinänkuoressa.

Niin ja sitten tuli leikattua uusi tukka. Iso kasa hiuksia jäi kampaamon lattialle.

Tämä oli ehkä se katharsis...naiset kuulemma tekee aina näin kun on isoja muutoksia.

TK

Teologian kandidaatti.

190 op

Iloinen ihminen ja valmistuminen lähestyy.

Saavutus tämäkin.

Odotus

Pitkän hiljaiselon jälkeen päätin kirjoittaa tänne jotain,

että olisin olemassa edes jossain.

Kirjasimina bittiavaruudessa.

Olemassa tietokoneen ruudulla.

Seisoin yhtenä päivänä valehtelematta puolituntia liikennevaloissa ja katselin ihmisiä.

Mietin kaikkea ja sitten siinä samassa en yhtään mitään.

Elämä näyttäytyi kuvina, jotka olisin halunnut vangita ja tehdä siitä jotain kaunista ja vaikuttavaa. Kamera oli kotona, joten en tehnyt.

Jokainen päivä on yhtä ja samaa: töitä ja sitten vähän opintoja.

Herään heikkoon kajastukseen ja nukahdan pilkkopimeään.

Näiden kahden väliin mahtuu arkea ja niin monia ihmiskohtaloita joista haluaisin oppia enemmän - Weltschmerz.

Odotus siitä, että tämäkin vuosi on kohta ohi.

Ja uusi vuosi onneksi kulman takana ja kaikki ihana.

Rahat uuteen objektiiviin, matka ja uusi tarina.

Tätä minä odotan.

Gender balance

Ystäväni viittaa toistuvasti puheissaan gender balanssiin...

sen olemassa oloon tai puuttumiseen.

Mitä ihmettä?

Mikä ihmeen gender balance?

Otetaan 20-something urbaani sinkku naisihminen.

Hänellä on luonnollisesti naispuolisia ystäviä, ehkä se yksi pakollinen gayfriend ja sitten on niitä heteromiehiä, jotka toimivat gender balanssina.

Nämä miehet tasapainottavat sen päivittäisen/viikottaisen miehen tarpeen.

Ja siis en nyt puhu mistään seksistä.

Tämän viikon aikana olen kuitenkin huomannut, että tämä ei ole ehkä sittenkään täysin ongelmatonta. Siis tämä gender balanssin ylläpitäminen.

Miesten ja naisten väliset ystävyyssuhteet kun eivät ole niitä mutkattomampia.

Let me elaborate:

Työkaverit:

• jos naisella on miespuolinen kollega, jonka kanssa hän tulee hyvin juttuun on tämä toimiva suhde siihen pisteeseen asti kunnes nainen lakkaa tavalla tai toisella alistumasta. Tämä suhde elää sillä, että naisen tehtävänä on kunnioittaa ja ihannoida ylempänä olevaa miestä kuin isäänsä konsanaan.
• jos taas nainen on ylemmässä asemassa ei syvemmät suhteet miesten kanssa ole mahdollisia. Naisen on oltava tiukasti pomo, vaikka hän haluaisikin lähteä mukaan miehiseen huulen heittoon. Muuten eivät työt tule hoidetuksi, jos nainen ei ole nalkuttava ämmä. Näin ainakin matalapalkkaisissa ammateissa. Tiedä sitten häntä, että miten Nokialla.
• jos taas mies sekä nainen ovat suhteellisen samassa asemassa perustuu syvempi suhde seksuaaliseen vetovoimaan...tasolla tai toisella. Toinen joko miellyttää kovasti silmää tai on muuten vain todella hurmaava persoona. Tämän keskinäisen flirtin ei kuitenkaan tarvitse ikinä johtaa mihinkään, mutta sen olemassa olo mahdollistaa syvemmänkin ystävyyssuhteen.

Opiskelukaverit:

• heidän kanssaan tullaan toimeen ilman mitään vetovoimaa, sillä yhdistävä tekijä (opiskeltava aine) sekä mahdolliset muut yhteiset intressit saattavat luoda hyviäkin ystävyyssuhteita.
• näiden miespuolisten tuttavuuksien ongelma on yleensä siinä, että heitä ei koskaan tapaa kampuksen ulkopuolella, koska he aina kuvittelevat että jos naispuolisia opiskelukavereita tapaa muualla on automaattisesti siirrytty astetta syvemmälle. Väärin! Välillä tekisi mieli hakata päätä seinään tämän asian takia...eikö kukaan enää katso amerikkalaisia college-elokuvia. On jätkäporukoita...totta, mutta myös niitä sähäköitä mimmejä, jotka ovat raivanneet tiensä ja voittaneet porukan luottamuksen.
• kuitenkin on huomattava, että yleensä opiskeluaikana solmittuihin miespuolisiin ystäviin törmää myöhemmin ja he ovat aina mukavaa jutteluseuraa...kunhan puhutaan oikeasta asiasta.

Lapsuuden ystävät, koulukaverit yms.

• nämä suhteet ovat niitä monimutkaisimpia. Näissä on nimittäin vuosien tuntemus ja tunteet mukana.
• miespuolisista ystävistä tulee kuin veljiä....vaikka toisinaan on päädyttykin tekemään jotain sellaista mitä veljet ja siskot eivät normaalisti tee. Tästä huolimatta he ovat luotetuimpia ja arvostetuimpia, koska he antavat aina rehellisen arvion tilanteesta kuin tilanteesta.
• ongelmat tulevat sitten tyttöystävissä...siis näiden miespuolisten ystävien tyttöystävissä.Kun nämä miespuoliset ystävät alkavat seurustella käy meille sinkkunaisille huonosti. Sillä he eivät enää tarvitse elämäänsä gender balanssia. Kaikki aika menee tyttöystävälle ja jos vielä oikein ilkeän tytön on vierelleen löytänyt ei tämä edes salli toista läheistä naista rakkaan miehensä reviirille.

Tähän viimeiseen osioon olen erityisen pettynyt.

Kaikki läheisimmät miespuoliset ystäväni ovat tehneet katoamistempun.

Ja kauan pääni puhki mietittyäni en voi ymmärtää syyksi muuta kuin juuri nuo tyttöystävät. Mutta kuka sitten tuo tasapainoa minun elämääni? Ja haluanko sitä enää, jos minun täytyy jatkuvasti pelätä potentiaalisen tyttöystävän ilmestymistä kuvioon.

Eikö kukaan mies voisi olla minun ystäväni rakkaussuhteistaan huolimatta?

Sillä jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä minä voin kuunnella huolia ja murheita kun tyttöystävällä on 'ne päivät' tai muuten mieliala heittelee, mutta kuka lupaisi käydä silloinkin kun parisuhde on yhtä smooth sailingia? Siis oikeasti!

Syksy

Haistatteko sen?

Se tuoksuu jo...syksy.

Illat pimenevät

ja halu käpertyä vilttiin kuuman teemukin kanssa tulee ajankohtaiseksi.

Arki alkaa ja huvia on vähän.

Tämä on hieman väärin.

Viime vuonna oli paljon.

Ollapa joku jonka kanssa jakaa syksyn lehdet ja sateet.

Kuiskaisin hiljaa:

tästä minä pidän...mutta vain hetken.

On niin erilaista, että juuret ovat irronneet.

Kuka minä olen ja mistä tulen?

Kenelle minä kuulun ja kenen joukoissa seison?

Kuka oikeasti on minun ystäväni?

Mitä minä todella haluan tulevaisuudeltani?

chicas y maletas

Taas on tullut lähdön aika.

Liput ja passi odottavat pöydällä ja reppu pitäisi vielä pakata.

Pikainen ostos majapaikan emännälle ja aspiriinia...just in case.

Ja kaksi tuntia Almodovaria saa ajattelemaan.

Olen tehnyt vastaavan matkan 17-vuotiaana.

Silloin en malttanut odottaa, että pääsisin matkaan.

Laukut oli pakattuna jo päiviä ennen.

Nyt on kuitenkin toisin.

Jännittää ja pelottaakin.

Innostus ja epäilys sekoittuvat keskenään vatsanpohjassa.

Mistä moinen muutos?

Luulisi, että vanhempana olisi varmempi ja uskaltaisi enemmän.

Olisi aikuinen.

Mutta ei.

Ehkä silloin 17-vuotiaana ei osannut pelätä mitään.

Ja muutenkin.

Sitä kuvitteli, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin matkusta yksin.

Sitten tulisi ystävät ja poikaystävät...ja lopulta häämatka ja perhelomat.

Eipä tullut. On uskallettava yksin.

Koulujen alkaessa tulee lähes 20 vuotta täyteen yksinoloa.

Ei ollut iltapäiväkerhoja eikä muutakaan.

Iltapäivästä ilta seitsemään ei ollut muuta kuin yksinäisyyttä.

Piti pärjätä.

Ja pitää edelleen.

Koska tahdon nähdä ja kokea.

Tuntea tuulen ja auringon poltteen ihollani.

Tutustua toisiin yksinäisiin ja kuulla heidän tarinansa.

Katsoa auringonlaskuja ja nousuja...vaikka yksinkin.

Lento lähtee aamukahdeksalta.

Olen valmiina.

500 €

No niin, tämän täytyy olla taas joku testi.

Inboxiini kolahti seuraava viesti 45-vuotiaalta etelä-savolaiselta mieheltä:

"vietä kanssani ensi yö niin korvaan sen sinulle 500 eurolla. Olen tosissani eikä tämän ole tarkoitus loukata sinua. Kaipaan vaan niin naisen lämpöä ja halua tuottaa mielihyvää sinulle. Olen siisti luotettava ja asillinen mies ehdotuksestani huolimatta"

Pete

Ja junaliput etelä-Savoon maksoivat...?

Ei kai tässä muuta voi sanoa kuin että 500 tarjottu

tarjoaako kukaan lisää, sillä nyt on kuitenkin laatutavarasta kyse...harmi olis jos noin halvalla lähtis.

Siis ihmiset 500 euroa...kyllä nyt jos sieltä pitäisi tulla korotuksia...

No significant other at 26 equals crazy

Siis kertokaapa minulle yksi asia.

Miksi juuri tänään käymässäni psykologisessa testissä oli vähintään 50 kysymystä, jotka käsittelivät minun ja kumppanin välistä suhdetta ja kuinka siinä toimin?

Jos tilanne on sinulle vieras niin kuvittele kuitenkin tilanne todeksi...jaahas.

No kuvitellaan.

Riitelette puolisosi kanssa A) sinä annat anteeksi B) puolisosi oli sittenkin oikeassa.

Mitä tähän sitten vastaamaan...C) none of those.

Ymmärrän sen, että on enemmän kuin normaalia (ja siis mikä todella on normaalia loppujen lopuksi) että ihmiset pariutuvat elämässään, mutta miten se tulee vaikuttamaan minun tulevaan ammattiini jos en seurustelekaan koskaan enkä mene ikinä naimisiin.

Olenko siis epänormaali vai jopa hullu?

Psykologin haastattelussa sain noottia siitä, että elämäni on todella työntäyteistä.

No, mitä muuta sitten.

Yrittäisi itse elää koko elämänsä sinkkuna ja miettisi sitten,

että mistä sitä hakee sisältöä elämäänsä.

Ja ihan tiedoksi, että kyllä minunkin elämääni mahtuu muutakin kuin töitä ja opiskelua.

Mitkä ovat tulevaisuuden näkymäsi 5 vuoden kuluttua?

-No perhe olis kiva, asunto mulla on jo.

Mutta jos sitä ei tule niin ura ulkomailla. Ai, sulla on siis useampia suunnitelmia?

Daa...no eikö ihmisillä sitten yleensä ole?

45 e ei ruokaa, ei vettä, ei kahvia ja vino pino papereita sekä ahdistava haastattelu ja puhe.

Tämän perusteella sitten arvioidaan olenko pätevä.

No, ainakin tuli selväksi, että se on näköjään pakko pariutua jos haluaa olla yhteiskunnan silmissä nk. normaali. Plääh.

Picture of the Week

Hihhei ja valokuvat...

helpommin tehty kuin postattu.

Koska kaikki maksaa ja on muutenkin hankalaa, niin taidonnäytteeni julkaistaan yksitellen.

Siis puhun valokuvistani. Ja pah taiteesta.

Mutta yritystä kyllä on...ja ehkä sen jonkun tunteen tavoittamista.

Flickr saa ladata vain tietyn verran kuussa ja tänne kuvien lataaminen on hidasta, joten viikon kuva löytyy tulevaisuudessa täältä...siis jos ketään kiinnostaa :)

Lupaan päivittää sitä säännöllisen epäsäännöllisesti...

ja kun kuvien julkaisuun löytyy parannus lupaan ilmoitella siitä asiasta kiinnostuneille.

Avomikä?

Olen varmasti ainoa ihminen maan päällä, jota tämä asia ärsyttää.

Päätin silti kirjoittaa tästä, koska tässä kuussa on näköjään muutenkin pohdittu pariutumista ja parisuhteita. Kyse on siis eräästä termistä, josta tuli todella kuumaa kamaa 90-luvulla (oikeasti kai jo 70-luvulla) ja sen suosio kasvaa edelleen.

Avopuoliso. Huom. siis ei aviopuoliso vaan avopuoliso.

(Tämä oli muuten tärkeä huom. koska allekirjoittanut on toisinaan vähän lukihäiriöinen ja aiheuttaa noloja tilanteita, kun ei osaa lukea oikein)

Mikä sitten on avopuolison määritelmä...siis todellinen sellainen?

Harmikseni en ole juristi, enkä muutenkaan perehtynyt sen kummemin tähän ihmeelliseen kahden ihmisen väliseen sopimukseen yhteisestä suhteesta, joka ei kuitenkaan ole avioliitto eikä seurustelusuhde.

Sen kuitenkin tiedän, että se ei ole siviilisääty, vaikka monet lomakkeet jo näin väittävät.

Eikä se velvoita kumpaakaan avoliiton osapuolta olemaan elatusvastuussa.

Perintöasioissakin ymmärtääkseni avoliitossa elävät ovat aika heikoilla hangilla.

Itse asiassa ainut virallinen yhteys, jossa avopuolisot rinnastetaan aviopuolisoihin on työpaikalla...ja silloinkin aina ikävissä merkeissä kuten hautajaiset, joihin on lupa osallistua.

Toinen taho, joka tulee mieleen on ehdottomasti Kela. Heille kaikki eri sukupuolta olevat ja

samalla jääkaapilla käyvät ihmiset ovat suhteessa ja täten elatusvelvollisia.

Kumma juttu.

Oli miten oli, ei ymmärrykseni riitä käsittämään tätä kirjoitusvirheliittoa.

Saatan olla liian vanhoillinen ja tiukkis.

Ehkä siinä yksi syy siihen, etten elä minkäänlaisessa liitossa.

Mutta ihmetyttää silti, milloin tyttö/poikaystävä muuttuu avopuolisoksi?

Silloin kun mennään kihloihin?

Harvemmin näin.

Monet tutuistani käyttävät termiä, koska se kuulostaa vakavammalta...siis häh?

Miten avopuoliso on vakavampi kuin ystävä...monet ystävyysuhteethan voivat kestää eliniän.

Ja kihloihin mentyähän puolisoaan saa ihan luvan kanssa "haukkua" kihlatuksi.

Ja siitä sitten luonnollisena jatkumona vaimoksi tai mieheksi.

Ehkä kysymys onkin pelkuruuden peittämisestä.

On keksitty termi, jolla välttää vastuu ja seuraamukset.

Ei haluta tehdä peruuttamattomia sitoutumuksia, koska tiedossa voi olla jotain parempaa.

Ja anteeksi nyt vain, mutta miksi tämä on enemmän kaksilahkeisten ongelma, vai olenko täysin väärässä?

Ystävääni lainaten, niin monelta puuttuu munaa yksinkertaisesti kosia ja mennä naimisiin. Uskokaa tai älkää, niin moni nainen suostuisi jos heiltä vain joku kysyisi.

Termiä en voi poistaa, eikä mitään muutakaan ole tehtävissä.

Ehkä olen kuitenkin saanut mielipiteeni julki....ja vielä tähän loppuun haluaisin painottaa uskallusta elämään ja sen elämän jakamiseen toisen kanssa täysillä.

Sillä kuka määrittää sen mikä on todella parempaa,

ja missä ovat takuut että yhtään parempaa on edes tulossa.

Lights! Camera! Work!

Tämä on ollut aivan hullua.

Mikä siis?

No kahdessa toimipisteessä häärääminen ja edes takaisin ravaaminen.

Peukku alaspäin ja en suosittele.

Kesä on kuitenkin aina jännittävää aikaa, sillä ilmassa on odotusta...siis syksyn.

Ja sen mitä syksy tuo tullessaan.

Jäin tuossa yhtenä päivänä miettimään, että työpaikkani on aivan kuin reality-sarja...ja välillä todella huono sellainen. Ja sanotaan näin, että tämä mielenkiintoinen taloudellinen tilanne vain lisää jännitystä ja 'katsojalukuja'

Yhteen ja samaan paikkaan on tuotu erilaisia ihmisiä.

Jokaisen tausta on toinen toistaan mutkikkaampi...on korkeasti koulutettuja ja niitä joilla on vielä vasta lukio suoritettuna. Ja niitä, jotka ovat pärjänneet elämässä ilman minkäänlaista koulutusta. Näille ihmisille annetaan erilaisia työtehtäviä ja katsotaan kuinka he suoriutuvat niistä. Kuka ottaa johtajan aseman ja kuka alistuu. Kuka on luova ajattelija ja kuka tehokas suorittaja. Lusmuilijat ja väliinputoajat äänestetään pian pois, sillä ryhmässä on tultava toimeen ja sooloiluun ei ole varaa kenelläkään.

Kuinka sitten edetään työpaikalla. Suoraan sanottuna kiltteyteen ei ole varaa.

Korjaus..siis pitää olla kiltti, tai oikeammin miellyttävä, että mahdollisimman moni pitää sinusta, mutta samalla on oltava ovela ja nopea käänteissään. Tämä siksi, että lisätuntien ja siinä samassa palkkion metsästäminen on rumaa puuhaa. Ja tässä olen aina ollut huono, koska totuus on, että olen liian kiltti ihminen.

Työpaikallakaan ei vältytä skandaaleilta ja juoruilta. Milloin kenelläkin on ollut sutinaa kenenkin kanssa ja kuka päätyi pikkujoulujen jälkeen kenenkin luokse yöksi. Miksi joku osasto kärsii jatkuvasti työntekijäpulasta, toinen taas on kaikkien suosiossa ja jossain ei pelaa mikään huonon johtajuuden takia. Suurinkin salaisuus tulee julki aina, sillä reality-sarjan kilpailijat odottavat kuin korppikotkat seuraavaa saalistaan...kenet minä voisin sivuuttaa tuolta ja tuolta paikalta.

No, ehkä elämä työpaikoilla ei ole näin raadollista...ainakaan joka päivä.

Mutta yhtäläisyyksiä löytyy.

Miettikääpä vain omaa työpaikkaanne tässä Big Brotherin uutta tuotantokautta odotellessa!

I run for life

Minua on purrut juoksukärpänen.
Ja syytän tästä hieman erästä ystävääni, joka suhtautuu todella intohimoisesti juoksemiseen.
Mutta siis, aivopesua tai ei, en pääse eroon siitä hyvänolon tunteesta jonka pitkä lenkki saa aikaan.
Ymmärrän ihmisiä, jotka sanovat urheilun olevan huumetta.

Älkää käsittäkö väärin. En ole vielä juossut melkein yhtään.
Lenkkeily minulle on todella kovaa kävelyä 1,5 h.
Viime kerralla sitten innostuin ottamaan pari juoksuaskelta...ja jesta sehän meni kevyesti!

Olen kuitenkin realisti ja ymmärrän, että en voi noin vain yhdessä yössä tulla huippu- tai edes keskitason juoksijaksi. Tämä siis vaatii aikaa ja suunnitelmaa.
Thank God for Google. Ja allekirjoittaneella on suunnitelma.
Nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä.
Ja siis toivottavasti alku ei ole yhtä hankalaa kuin videon jääkarhulla :)
(ainakaan minä en juokse juoksumatolla...hihii)

The I Do's

Näin pari viikkoa sitten erikoisempaa unta:

Seison Myllypuron kirkon alttarin edessä valkoisessa mekossa ja kukkia hiuksissani.

Vastapäätä minua seisoo pappi ja vieressäni mies, jonka tunnistin yhdeksi pojaksi lukioajoilta. Tunnen selässäni ainakin 100 ihmisen tuijotuksen ja kuulen etäisesti vanhempien ihmisten onnenniiskaukset. Olen selkeästi havahtunut tilanteeseen, jossa minun tuli vastata ehkä yhteen ihmisen elämän tärkeimpää kysymykseen: Tahdotko?

Kaikinpuolin puitteet vaikuttavat kauniilta, on perhettä ja ystäviä paikalla ja olen vielä kaiken lisäksi kirkossa Jumalan silmien edessä tekemässä lupausta.

Ongelma vain on se, että en rakasta tätä miestä. En sitten yhtään.

Ei ole perhosia eikä muitakaan hyönteisiä vatsassa kun katson häntä vaikka hän on ihan mukava.

Miten siis voisin naida hänet?

En voi tässä tilanteessa valehdella Jumalalle enkä itselleni, mutta en myöskään voi peruuttaa häitä.

Yhtäkkiä huomaan, että olenkin jo vastannut myöntävästi ja kävelen pois alttarilta rouvashenkilönä. Minut valtaa pakokauhu, ei tämän näin pitänyt mennä!

En ole voinut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jota en kerta kaikkiaan rakasta!

Sitten hääjuhlat jatkuvat Myllypuron metsissä pussikaljalla ja minä mietin, että tässä se elämä nyt on. Ei tule matkoja maailmalle, ei kaunista kotia eikä mitään muutakaan.

Elämä on pussikaljaa!

Herään onneksi unestani.

Jään kuitenkin pohtimaan voisiko näin käydä todellisuudessa?

Onhan monet avioliitoista enemmän tai vähemmän onnellisia ja perustuvat järkiratkaisuille.

Kävi vahinko. En halua kuolla yksin. Avioliitto on ainoa oikea tapa. Tahdon päivän prinsessana.

Tarvitsen edustusvaimon/ilmaisen palvelijan.

Syitähän on monia.

Järkevä ihminen myös valitsee sellaisen joka rakastaa häntä enemmän kuin hän sitä toista.

Ettei käy hullusti ja päädy itse jätetyksi. Erohan on kuin pieni kuolema.

En oikeasti haluaisi ajatella näin, mutta joskus tämä tuntuu tässä kyynisessä maailmassa todella väistämättömältä.

On helpompaa olla uskottava kun on kihloissa/naimisissa.

On todiste siitä, että on onnistunut elämässään sentään jossain.

Ja on yhteiskuntakelpoinen.

Itse silti vielä haluaisin uskoa johonkin suurempaan.

Rohkeuteen heittäytyä virran vietäväksi silläkin uhalla, että voi käydä huonosti.

Ehkä tämä on se, joka estää minua saavuttamasta mitään sen suurempaa.

Onko järki käyttökelpoisempaa kuin tunteet?

En osaa sanoa, enkä haluakaan tietää sitä juuri nyt.

Mutta nämä asiat ovat silti ajankohtaisia.

Olenhan jo siinä iässä, että voisin yhtä hyvin ollakin naimisissa.

Tämän huomaa varsinkin töissä kun asiakkaat eivät neidittele.

Ja sormuksen pudotessa lattialle asiakas käskee pitämään parempaa huolta vihkisormuksista.

Tai kun hyvä ystävä mainitsee harkitsevansa avioliittoa, mutta haluaa että häneltä kysytään, koska hän haluaa pitää kiinni perinteistä.

Hyvä niin, kyllä minäkin haluaisin.

Tai kun katselee muutamankin ystäväpariskunnan mukavan arkista ja leppoisaa yhdessäoloa.

Tai kun kuulee entisen tuttavuuden rengastaneen uraohjustyttöystävänsä 900 euron sormuksella. Tämä varsinkin saa ajattelemaan, että ollaanko tässä harkitsemassa järkiliittoa, vai onko kyse yhteiskuntakelpoisen aseman saavuttamisessa?

Oli miten oli, tällaista tänään.

No comments

Olen kova tyttö lupaamaan.

Ja vielä kovempi rikkomaan lupauksiani.

En pysty kirjoittamaan...ei ole aikaa eikä ajatuksia.

Korjaus...on ajatuksia, mutta niitä ei jotenkin saa kirjoitettua ylös.

Ja sitten on ystävä joka bloggaa kuin viimeistä päivää ja kirjoittaa niin kauniisti, että meinaa henki salpautua joka kerta kun sitä sivua lukee.

Ei minusta ehkä sittenkään ole tähän.

Ja olen vihainen itselleni, koska olen ajautunut taas tähän 'mielentilaan' jossa minä uskon sen, että minusta ei ole miksikään.

En osaa tehdä töitäni, en kirjoittaa, en hoitaa ihmissuhteitani...en yhtikäs mitään.

Jos joku osaisi kertoa kuinka tämän voi voittaa, niin ehdotuksia otetaan vastaan.

Itse olen miettinyt sitä, että kuinka vähän sitä ihminen antaa itselleen aikaa siihen mistä todella nauttii...ja siis sellaista aikaa jolloin ei tunne koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain muuta esim. lukemassa tenttiin tai tekemässä töitä.

Joten seuraavana Mintun To-Do-Listillä on

1) hoida loppuun tekemättömät työt

2) harrasta enemmän niitä asioita, joista pidät

3) tunne vähemmän syyllisyyttä vapaa-ajastasi

4) valokuvaa enemmän

5) kuuntele enemmän musiikkia

6) harjoittele ajatuksiesi kiteyttämistä tekstiksi asti

7) muuta...mitä?

Scream & Shout

Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi vaan mieli huutaa ääneen.

Joku asia harmittaa, kaikki tuntuu menevän pieleen tai sitten päinvastoin,

sitä voisi vaikka kiljua ilosta.

Matkustin tänään ratikassa töistä kotiin ensimmäisen ale-päivän jälkeen.

Ratikassa pieni poika, ehkä noin 4-5 -vuotias huusi ääääää. 

Mutta ei sillä tavalla itkuhuutoa, vaan sellaista...noh...huutoa. 

Sellaista joka purkaa stressiä ja tekee ihmisen näkyväksi.

Pojan äiti tietysti yritti kaikin keinoin vaimentaa poikaa, mutta miksi ihmeessä?

Tämänhän pitäisi olla vain yksi monista keinoistamme ilmaista tunteitamme.

Mutta ei...siitä on tehty jos nyt ei kiellettyä niin yleisesti paheksuttavaa.

Vähän niin kuin itkemisestä.

Harmittaa kovasti, että näin on....ja tekisi mieli huutaa ääneen.

Olen kuitenkin aikuinen ja hillitsen itseni.

Fiksumpaa on purkaa stressini huomenna asiakkaisiin :D

Fresh start

I came across this following thought today as I was surfing the interwebs:

"The skill of writing is to create a context in which other people can think."

Edwin Schlossberg

And I felt guilty...guilty for not writing...and fulfilling the one and only thing that actually makes me happy. Okay, there are a couple of other things that make me happy as well like music etc. but for a really long time now, writing has been my thing.

So I seized the day and aplied for a job which is all about writing.

And I love it.

It even inspired me to start writing my blog again...and that's good, right?

A Fresh Start...umm...this is going to be good!

p.s. I bought myself a dank new digital camera and I can't wait to post some pictures and tell inspirational stories behind the pictures I've taken :) (for sneak preview check out the new picture at the top of this page)

Anti-Juno

Quel jour! sanoisi ranskalainen.

Hurjan juhlinnan jälkeen tuli kyllä taas niin 6-0 turpaan töissä, 

että tässä oikeasti miettii jopa niitä huonoja ratkaisuja.

Asiakas, joka käy meillä vielä yllättävän usein, ja jolle olen ollut aina ystävällinen ja avulias, tokaisee minulle, että sinähän olet raskaana!

Just!

No tässähän tietysti on pakko korjata tilanne ja kieltää olevansa siunatussa tilassa, 

ja odottaa sitä häpeää, jota normaali ihminen tuntisi tehdessään moisen virhearvion.

Mutta ei, koska kyseessä olen minä ja minulle on aina luvassa enemmän kuin muille.

"Sä olet sitten lihonut, ihan varmasti oot, oot niin usein palvellu mua, että lihonut oot!"

Mitä siihen sitten sanomaan, en pysty mihinkään.

Hymyilen, viikkaan pinon loppuun ja lähden pois.

Paskapalkalla tällaista.

Miettii vaan, että onko tämä todella tämän arvoista?

Jos minua ei olisi, niin kuka nämä asiattomat kommentit saisi osakseen, 

vai häviäisivätkö ne kokonaan?

En voi muuta kuin ihmetellä.

Ja onni onnettomuudessa, töissä ei ole lisätunteja tarjolla.

Joten jos maksan laskut, ei minulla riitä rahaa ruokaan.

Seuraavalla kerralla olen sitten toivottavasti laihtunut,

että olen taas normaali ja voin palvella asiakkaita ilman ylimääräisiä kommentteja.

Voi että, en olisi ikinä uskonut, että päätyisin kaipaamaan syömishäiriötäni.

Tästä se viimeksikin lähti.

Huomenna saarnaan siitä, kuinka Jeesus sanoo opetuslapsille seuraavaa:

"Älköön sydämenne olko levoton"

Niin, älköön.

Kaiken pitäisi järjestyä, mutta tuntuu siltä kuin mikään ei enää kanna.

Mistä löydän lohdutuksen?

Sen vastaus löytyy samasta kohdasta.

Siihen yritän luottaa.

Vacuum

Elämässäni on tyhjiö.

Se jonka paikalla oli 8-20 ja pidempäänkin tekemistä.

Sitä ei enää ole.

Tätä pelkäsin, koska tuntuu siltä että tuo tyhjiö paljastaa elämäni rumimmat puolet.

Ystävien laiminlyömisen, rikkoutuneet suhteet ja sen miten itsekäs olen ollut.

Lupasin vuoden alussa, että löytäisin enemmän aikaa ystävilleni ja kuinkas sitten kävikään.

Mietin, että mitä tällä kaikella olen edes saavuttanut.

Yliopisto tahtoo evätä opinto-oikeuteni, vaikka olen opiskellut kuin hullu.

Jossain välissä ystävälleni syntyin pieni poika, enkä minä ollut paikalla.

Yhdelle ystävistäni en ole puhunut mitään sitten lokakuun, on ollut muka kiire puolin ja toisin.

Toisen ystävän kanssa selvittämätön riita aiheuttaa vieläkin kitkaa.

Töissä panostani ei arvosteta, vaikka olen tehnyt kaikkeni, että minut huomattaisiin.

Ja se tyhjiö.

Mietin, että onko liian myöhäistä yrittää korjata sitä jotain 

minkä rikkomisessa on ollut niin aktiivisesti paikalla.

Löytyykö armoa ja osaanko anoa anteeksipyyntöä.

Pääsiäisenä jos koskaan on hyvä uskoa armon sanomaan.

Ansioton rakkaus minun osakseni.

Se niin suuri ja mahtava sanoma, johon olen aina enemmän tai vähemmän jaksanut luottaa.

Aloitin siis pienin askelin ja söin pääsiäisaterian yhdessä ystävieni kanssa...tai oikeastaan sen toisen perheen.

Kauniita ihmisiä ympärillä, jotka omaavat niin upeita piirteitä, 

että en edes aina muista sitä heille kertoa.

Toinen osaa kokata ja on aina positiivinen.

Toisen tarinat ovat niin omaa luokkaansa, että niitä kuuntelee haltioituneena.

Toinen hurmaa vain yleisellä söpöllä olemuksellaan.

Sitten ovat ulkomaalaiset ystävämme, ne amerikan ja unkarin serkut, jotka tuovat oman pirteän ja eksoottisen lisänsä tähän meidän perheemme juhlaan.

Sunnuntai ja kaste.

Minusta tuli kummi...ja vielä sylikummi.

Lapsi on niin kaunis ja hauras, 

että haluaisin pitää häntä sylissäni aina ja suojella kaikelta pahalta.

Hän tuijottelee minua sinisillä silmillään ja tuhisee.

Ja kun hieman pelottaa ja itkettää saan hänet rauhoittumaan laulamalla ja tuudittamalla.

Voiko hienompaa tunnetta olla. 

Ymmärrän nyt miksi äidit ja isät tuntevat niin suurta ylpeyttä lapsistaan.

Maanantai ja lounas.

En ole nähnyt perhettäni kunnolla viikkoihin.

Ja minä siis olen niitä, jotka yleensä kuitenkin ovat tiiviisti yhteydessä perheeseensä.

Ehdotan lounasta ravintolassa, että äidin ei tarvitsisi vaivautua laittamaan ruokaa, 

ja että olisi aikaa keskustelulle.

Ruoka on hyvää ja aika perheen kanssa sitäkin parempaa.

He ainakin jaksavat ymmärtää ja antaa anteeksi, kun en ole ehtinyt käymään.

Jälkiruokapöydästä isäni nappaa minulle isoimman suklaamunan:

"Olet muuten niin ansainnut tämän"

Kotona munasta paljastuu ongelmanratkaisuruudukko, 

se sellainen jossa pieniä ruutuja liikutellaan niin, että niistä muodostuu kuva.

Kuinka osuvaa...ongelma ja siihen ratkaisu...ja aina voi aloittaa uudestaan.

Armoa siis on..tyhjiössäkin.

Ja uusia alkuja syntyy joka hetki.

Niihin täytyy vain tarttua!

Se vaikenee joka pelkää

Olen tässä nyt mielestäni liian kauan vältellyt tänne kirjoittamista.

Sitten kuulin erään kappaleen, joka sai minut ajattelemaan asioita uudestaan.

Tehdään siis selväksi seuraavat asiat:

1. Muutavan ystävän väärinkäsityksestä viisastuneena tahdon pyytää anteeksi edellistä kirjoitustani ja siitä mahdollisesti aiheutunutta mielipahaa. 

Tarkoitus ei ollut vittuilla kenellekään vaan tapani mukaan ihmettelin maailmaa. 

Jokainen tietysti lukee tekstejäni omasta viitekehyksestään ja olettamuksistaan lähtien, 

joten jos tekstini täten vaikutti vittuilulta, voi silloin myös hieman miettiä lukeeko sitä mitä haluaa ja tekee johtopäätöksensä sen perusteella. Sivuhuomautuksena tähän on pakko todeta, että jokainen tekee näin ja siksi kirjoittaminen onkin toisinaan hieman hasardia puuhaa, varsinkin jos ei ole tottunut käyttämään hymiöitä.

2. En aio sensuroida ajatuksiani enkä tekstejäni vain sensuurin vuoksi. Olen aina kirjoittanut asioista rehellisesti, mutta pitäen sen ajatuksen mielessäni että en ikinä pyri ketään loukkaamaan. Siksi teksteissäni ei esiinny nimiä, ja jos esiintyy on niiden käyttöön silloin kysytty lupa. Jos blogissani on kuitenkin jostain tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen liian arkaluontoista tai loukkaavaa materiaalia, niin toivoisin että minulle ilmoittettaisiin siitä suoraan, jotta voisin sen välittömästi poistaa julkiselta foorumilta, sillä kuten sanoin ei tämän blogin tarkoitus ole herjata ja pahoittaa kenenkään mieltä.

3. Jos tekstini aiheuttavat sinussa huolen tunteita, tai ylipäätänsä mitä tahansa asioita, niin kirjoita siitä minulle. Jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta, tai et halua sitä tehdä, niin minulle saa myös soittaa. Arvostan suuresti sitä, että minusta ollaan huolissaan, mutta parhaiten voin osoittaa arvostusta ja kiitosta, jos tämä ilmaistaan minulle suoraan. Joskus pieni kuulumisien kysely mesessä voi pelastaa pienen ihmisen päivän, joten kiitos sille ystävälleni joka näin aina jaksaa tehdä.

Nämä asiat selvitettyäni blogini siis toistaiseksi jatkuu.

Toivottavasti tulevaisuudessa osaan kirjoittaa järkevämmin, mutta kuitenkin omalle tyylilleni uskollisena, sillä halusimpa myöntää sitä tai ei, niin tämä on minulle tärkeää.

Loppuun vielä se kertosäe, josta voisi tulla vaikka blogini tunnari:

Se vaikenee joka pelkää vastausta

ei kestä totuutta, jää vaille vapautta
Se vaikenee joka pelkää muiden mieltä
ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä

Raivotar

Otsikko kuulostaa kuin hyvältä biisiltä, mutta sitä se ei ole.

Eräs ystävistäni sanoi kerran, että juuri postauksen otsikon keksiminen on mukavinta koko bloggaamisessa....ja tässä hän oli aivan oikeassa. Siinä on jotain, joka aiheuttaa selittämätöntä mielihyvää, kun huomaa, että teksti ja otsikko sopivat hyvin yhteen.

Mutta asiaan.

Koko viikko on mennyt raivotessa.

Ja tämä on todella outoa, sillä normaaliolosuhteissa olen mitä rauhaa rakastavimpia persoonia.

En jaksa riidellä, se on minusta niin turhaa.

Huutavat ja aggressiiviset ihmiset pelottavat minua, ja he yleensä saavat aikaan minussa joko itkureaktion tai lievän paniikkihäiriön.

Olen kuitenkin pinnan alla aikamoinen tuliluonne, joka oikein ärsytettynä kuohahtaa joskus jopa ylikin. Tämä viikko on ollut todellinen tulikoe.

Ensinnäkin harjoitteluni alkoi.

Ja tämä ohjaajani. Yritän miettiä jotain hyvää sanottavaa hänestä.....hmm...jospa palaan asiaan kun löydän sellaista. Hänellä on kuitenkin vankkumaton missio tuhota haaveeni tulla opettajaksi. Olen kuulemma kylmä ja tiukkis. Oppilaat pelkäävät minua. Toistelen liikaa sanaa 'eli' ja kysyn asioita väärin.

Kaksi viimeistä voin hyväksyä...niissä voi kehittyä, mutta sitten persoonani. 

Minä kylmä ja pelottava?

No, minulla on vielä 6 tuntia aikaa todistaa että olen kaikkea muuta.

Sillä nuo jos mitkä eivät vastaa ollenkaan sitä millaisena minä näen itseni.

Mutta vaikeaa se tulee olemaan, sillä joka ikinen päivä, kun raahustan koulusta kotiin kihisen raivosta. Tällä on kuitenkin joku suurempi tarkoitus, sillä pitkää pinnaa voi aina yrittää kasvattaa.

Tapaus Niina Mikkosen kaksoisolento.

Huomasin tuossa eilen töissä ollessani, että olen jo 7 vuotta työskennellyt todella erikoisessa ammatissa. Minulle saa nimittäin työpäiväni aikana tulla vittuilemaan, enkä minä voi tai saa tehdä tälle mitään.

Olen siis myyjä ja samalla aivoton olento. En osaa toimia kuin 'ylempieni' ohjeiden kautta ja kaikki mitä yritän selittää on asiakkaalle merkityksetöntä.

Kun Keravan juna lähtee, on asiakkaan päästävä sovittamaan lastenosaston koppiin, vaikka sitten sillä uhalla että pienet lapset joutuisivat odottamaan.

Tein virheen ja kielsin. "Ylempi paikalle ja heti", vaati keravalaisrouva huulipunaa hampaissaan.

No siinä sitten pitkällisten neuvottelujen jälkeen 'ylempi' päästi kiireisen rouvan koppiin sovittamaan sitä pirun villatakkia.

Maksettuaan sen hän lähestyy minua. Toinen virhearviointi ja luulen, että hän tulee pyytämään käytöstään anteeksi. 

"Siellä oli kuule muitakin naisia kopeissa, mä näin! Mutta minä vaan olin niin rehellinen, että kysyin. Ens kerralla en kyllä kysy!" 

Siihen on turha sitten yrittää selittää, että emme voi kaikkia ihmisiä vahtia, ja kyllähän aikuinen ihminen pystyy ymmärtämään sen, että lapset eivät jaksa odottaa, eikä heidän edes tulisi odottaa.

Rouva Kerava siihen että: "Höpönlöpön lässynlässynlää" ja kääntyy kannoillaan kiirehtimään siihen Keravan junaan, joita vaan menee mitä 10 minuutin välein.

Minulla kilahtaa pahemman kerran ja mieli tekisi juosta naisen perään ja tyrkätä alas rullaportaita. Hillitsen itseni ja näytän vain keskisormea, aivan kuin tämä mitään auttaisi. Harmittaa loppujen lopuksi vaan, että seuraava asiakas näkee raivoni, sillä hänen ei todellakaan tarvitsisi moista todistaa. Poistun tauolle ja yritän viilentää tunteitani juomalla litran vettä. Ihmisten moukkamaisuus järkyttää.

Keravasta puheenollen, se on sitten jännä pikku paikkakunta.

Sieltä jaellaan myös keittiöpsykologiaa.

Tällä viikolla sain ihmetyksekseni kuulla, että ystäväni avopuoliso oli lukenut kaikki blogini postaukset. Lopputulos oli diagnoosi masennuksesta.

Ei siinä mitään, kiva että kiinnostaa. 

Jäin kuitenkin pohtimaan seuraavan varoitustekstin asettamista blogiini:

 'Älä ota tätä niin vakavasti'

On vaikeaa tuoda esiin jokaisessa kirjoituksessa se, että oletusarvonani on kirjoittaminen tunteista, hajatuksista, ajoittaisesta ahdistuksesta ja erinäisistä ilmiöistä hieman sarkastiseen sävyyn. Kohderyhmänäni ovat aina ystäväni, jotka tuntevat minut edes jotenkuten ja tietävät millainen olen. 

Tämä oli ehkä aivan asiallinen wake-up call siihen, että niin tämä on avoin kaikille ja ihmiset tekevät tästä omat johtopäätöksensä siitä millainen minä olen.

Tullaan taas siihen joka aiheuttaa sitä raivoa, eli lopettaako tämä sitten kokonaan?

Se jää nähtäväksi, sillä en halua menettää yöuniani sen takia, että mietin miten ystäväni avopuoliso suhtautuu minuun jatkossa, tai sitä että olenko todella niin masentunut, kuin kirjoitukseni antavat ymmärtää.

Ehkä se varoitusteksti saattaa riittää. Who knows.

En osaa tunnekuohuiltani sanoa, joten konsultoin tyynyäni ja ehkä palaan, ehkä en.

AWOL

Joskus pitää lähteä kauas, että näkisi paremmin lähelle.

Siispä tuumasta toimeen....

"Näin minä vihellän matkallani,

Näin minä vihellän matkallani.

Jos sen on oltavan niin,

Olkoon sitten niin."

Sense and Sensibility

Törmäsin eilen Hesarin nettisivuilla seuraavaan artikkeliin:

Kielteisten tunteiden vatvominen heikentää terveyttä

18.2.2009 Päivi Repo HELSINGIN SANOMAT

Epäonnistumiseen reagoimistavalla on väliä, osoittavat uudet tutkimukset.
Tapoja on monia: yksi tarttuu pulloon, toinen suklaalevyyn, kolmas harrastaa suojaamatonta seksiä, neljäs vajoaa synkkiin ajatuksiin.

Kaikilla tavoilla on huonoja vaikutuksia terveyteen. Myös tunteiden märehtiminen heikentää terveyttä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Vatvoja kuvittelee, että perinpohjainen pähkäily vie asian juurille. Sen sijaan edessä voikin olla vielä pahempi jumi.

"Vatvominen ei selvitä asiaa, mutta alakuloisuus ja masennusoireet lisääntyvät eivätkä vähene", kuvailee Jyväskylän yliopistossa työskentelevä tohtori Marja Kokkonen.
Hän on tutkinut tunteiden säätelyn vaikutuksia terveyteen ja kirjoitti siitä muun muassa Lääkärilehteen joulun alla.

"Ahdistus lisääntyy ja keskittymiskyky vähenee, kun huomio keskittyy asian vatkaamiseen. Ongelmanratkaisutaidot heikkenevät." Märehtiminen myös kutsuu mukaan aiempia ikäviä muistoja. Lopulta voi kuvitella, että koko elämä on mennyt vinoon.

Seurauksena näyttää olevan tukku huonoja vaikutuksia: myönteiset tunteet vähenevät ja terveys tuntuu heikommalta. Pelot ja huolet kasvavat, sepelvaltimotaudin riskit lisääntyvät, hoitoon hakeutuminen voi viivästyä, ja itsemurha tulee ajatuksiin helpommin.

Vaarallista on myös tunteiden tukahduttaminen. Sen ja märehtimisen vastakohta eli tunteiden ilmaiseminen taas on yleensä hyvästä. Omat reagointitavat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaikka taipumus onkin pysyvä.

"Tavoite on huomata, että pyöritän taas tätä samaa levyä", Kokkonen sanoo. 

Sen hoksattuaan voi yrittää muutosta.

Toisaalta todella itsestäänselvä artikkeli.

Ei mitään uutta auringon alla.

Silti tässä on pieni totuuden jyvä.

Varsinkin jos ihminen kokee, että hänen tunteitaan ei arvosteta.

On helppo ohittaa toisen ihmisen tunteet, kuitata ne vain paskanjauhamisena ja ajatella itsekseen, että "eikö se nyt vieläkään tajuu" ja "vieläkö se tuosta jaksaa jauhaa".

Niin. Voisiko sen sanoa ääneen?

Ystävällisesti tietysti ja niin, että toinen voisi ymmärtää kiertävänsä samaa kehää.

On totta, että tunteet ja järki eivät koskaan käy käsi kädessä, mutta voisiko niitä yrittää ohjata kulkemaan edes samaan suuntaan?

Tässä ystävän rooli on tärkeä...se peilinä toiminen ja sitä varmasti artikkelin kirjoittajakin toivoo. Jokaisella pitäisi olla joku, jolle voisi kertoa ja puhua tunteistaan ilman, että niitä mitenkään siinä tilanteessa arvioitaisiin.

Ja jos kierre ja märehtiminen samoista asioista jatkuisi, niin peiliin valot kirkkaasti loistamaan ja palautetta antamaan, että nyt herää pahvi!

Tämä on tietysti utopiaa.

Hyviä ystäviä...ja nimenomaan rehellisiä sellaisia on vaikea löytää.

Pettymyksiä kertyy ja silti on pakko yrittää nousta jaloilleen.

Ei ole ihme, että psykiatrisiin palveluihin jonot ovat järjettömän pitkiä.

Pettymyksiä on tullut liikaa, ystävät ovat itsekkäitä, 

joten ei ole muuta keinoa kuin maksaa siitä että joku kuuntelee.

En sano, että olisin itse yhtään sen parempi.

Paljon on tehtävää, että olisin ihmisille parempi ystävä.

Paremmin läsnä, antaisin enemmän itsestäni.

Kuuntelisin vielä enemmän ja niin osaisin antaa palautetta, 

mutta juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Ja ymmärtää olla myös joskus hiljaa.

Laitan tähän loppuun Juha Luodeslammen hajatelman, joka sopii postaukseeni kuin nenä päähän:

"Ihmisen tärkein kyky on kuunnella, jota harjoittelen alati"

High and Dry

Tyypillinen ilta.
Pitäisi lukea, mutta netissä pörrään.
Olen salaa taas alkanut fanittamaan Jamieta, joka räjäytti tajuntani Tavastialla joku kolmisen vuotta sitten.

Oikeasti minun piti kirjoittaa yhdestä ruotsalaisesta tytöstä, joka hämmästyttävästi onnistuu tienaamaan joku 5000 e kuussa siitä, että hän vain bloggaa, mutta Lotta ehti ensin.
En siis kirjoita.

Laitan sitä vastoin Jamien musiikkia, joka saa luvan rauhoittaa minut tältä illalta lukemaan sitä tyhmää kasvatuspsykan kirjaa.
Toivon, että kannustatte minua pääsemään sen tentin tällä kertaa läpi :)

No significant other at 25 equals crazy

Ei taas mikään helppo päivä.

Matka luennolle liian aikaisin...neljä tuntia luppoaikaa.

Kerrankin tarpeeksi ajoissa hereillä, 

joten YTHS:lle kysymään olisiko apua nukkumiseen ja päänsärkyyn.

Tuli sitten yhtäkkiä apua muuhunkin, 

nimittäin sosiaaliseen elämään...tai oikeammin sen puutteeseen.

Huolestunut hoitaja sitten kyseli nukkumattomuuden taustoja, 

ja minä kertoilin paineista opinnoissa ja töissä.

Tuli puheeksi sosiaaliset suhteet ja tietysti poikaystävä ja sen merkitys.

Tästä närkästyneenä tokaisin, että ei ole eikä ole koskaan ollutkaan.

Vika tikki.

"On huolestuttavaa, että sinun ikäisesi nuori nainen ei ole onnistunut solmimaan pysyvää parisuhdetta. Tämä saattaisi olla sinun kohdallasi hyvä hetki hieman keskustella asioista psykologin kanssa"

Siis mitä...yhtäkkiä olen hullu, kun olen sinkku?!!?!!

WTF?

Niin no...en nyt kyllä ihan tätä ajatellut kun tulin kysymään neuvoa ja toivomaan pääsyä lääkärin luokse.

Panikoin, kiitin neuvoista ja poistuin paikalta.

YTHS on selkeästi päättänyt, että opiskelijat eivät pääse lääkärille aivan mistä syystä tahansa.

Parempi väittää hulluiksi kuin oikeasti antaa apua ja neuvoja.

Kiitti vaan.

Hullu kuittaa.

Doubt

Doubt must be man's worst enemy.

The minute you start doubting yourself, you lose something.

Confidence...self-esteem....life.

All of a sudden you are no longer a good student, teacher, worker or a friend.

You have only doubt. And about a million blaming questions.

Watching a movie which depicts a married couple trying to save their relationship with an impossible dream, has me doubting that maybe I am no different from them.

Maybe I am trying to save my life with a similar impossible dream.

What if there is nothing more to this?

And then if there isn't would it be all that bad?

All I know is that I don't like doubt and the way I'm letting it kill me softly