Vuosi 2014

Vuosi 2013 päättyi Nyytiin ja Tuittuun.

Tuli vuosi 2014, ja niin paljon uuden opettelemista, että unohdin kirjoittaa.
En tiedä unohdinko ehkä itsenikin siinä kaikessa muutoksessa, mutta nyt jotenkin on haastavampaa kirjoittaa ylös omia ajatuksia kuin ennen. Kun on jatkuvassa liikkeessä, niin sitä ei oikein ehdi miettimään asioita niin paljon. Kai tätä voisi pitää hyvänäkin puolena, jotenkin niin ettei tule murehdittua liikaa ja tuhraan, kun jotenkin ne ajatukset usein ovat hieman synkänpuoleisia.

Oli miten oli, niin ajattelin kuitenkin vuoden viimeisenä päivänä kirjoittaa vielä jotain.
Tämä vuosi on ollut ihmeellinen.

Ensinnäkin avioliitto
Joskus mietin, että miksiköhän sitä tuli mentyä niin vauhdilla naimisiin.
Olikohan siinä pelkoa siitä, että nyt jos en uskalla, niin en sitten kyllä koskaan.
Luvata Jumalan edessä rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä.
Toisillehan tämä on vain sopimus, mutta itse olen aina ottanut sen vakavasti.
Lupaus kuitenkin Jumalalle, eikä vain puolisolle, että tässä ollaan ja sillä hyvä.
Niin paljon kuin se on tuonut hyvää tähän vuoteen, niin on se kyllä koulinutkin.
Kun on vähän kasvanut tällaiseksi Nuuskamuikkuseksi, niin sitä on vaikea toisinaan tottua toiseen.
Mutta rakkaus on tahdon asia. On tahdottava rakastaa silloinkin, kun toinen ärsyttää.
Muun muassa tämä on tullut opittua vuoden aikana, ja mikä onni, että opiskelu jatkuu :)

Sitten ne matkat
Oulu - oot ihana paikka ja kaupunki.
Kesä tai talvi, niin tästä paikasta on tullut tärkeä.
Ihania ihmisiä, perhe, ja pohjoinen luonto.
Ei sitä Kehä III sisäpuolella kasvaneena olisi ikinä voinut ymmärtää, että kuinka mukavaa on välillä päästä täältä pois. Siis ihan kotimaassa, eikä aina vain ulkomailla.

Toki sitä tuli reissattua ulkomaillakin, Ameriikan raitilla jälleen.
Aikuisten Disneyland ja March Madness.
Lokakuussa Little Rockissa extended family ja ystävien häät, Graceland ja Iso Omena.
Oli erilaista, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla.
Rakkaat paikat ja ihmiset tuli rakkaaksi myös toiselle.

Muutto
Vihaan muuttamista.
Olen muuttanut elämäni aikana nyt neljä kertaa, ja siinä on mielestäni ihan tarpeeksi pakkauslaatikoita ja sanomalehtipaperimyttyjä.
Oli vaikea luopua vanhasta kodista, vaikka meren äärellä odotti uusi ihana ja tilava koti.
Vanhan kodin seinät kertoivat niin monta ihanaa ja myös surullistakin tarinaa, että siitä ei olisi malttanut millään luopua. Sitten vanhan asunnon ostaja osoittautui niin inhottavaksi, että pilasi jotenkin kaiken siihen asuntoon liittyvän, ja tuntuu että edes siellä päin liikkuminen aiheuttaa vaistomaisen paniikkireaktion ja ahdistuksen.
Ehkä ihan hyväkin näin, ei tule liiemmin mietittyä sitä enää.
Uudesta kodista on muodostunut lyhyessä ajassa tärkeä, ja se parvekkeelta näkyvä meri, kuinka se rauhoittaakin tätä levotonta sielua.

Työ
Ei pitäisi kirjoittaa töistä.
Niitä joko on, tai ei ole.
Tällä hetkellä niitä on liiankin kanssa, mutta ei sellaista mistä nauttisin.
Ajatus paperin pyörittämisestä loppuelämän tuntuu ahdistavalta, kun tietää että tahtoisin mieluummin kohdata ihmisiä.
Joku kuitenkin tulee muuttumaan ensi vuonna pakostakin.
Jospa tämän ottaisi vastaan mahdollisuutena.


Tässä tämä vuosi 2014 ja ajatukset siitä olivat lyhykäisyydessään.
Parittomat vuodet eivät vanhasta muistista koskaan ole olleet kovinkaan hyviä, mutta jos sitä pitäisi mielen avoimena.

"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan." -Muumipappa

Nyyti ja Tuittu

Viimeistä viedään.
Vuosi 2013 on kohta lopuillaan ja uutta vuotta 2014 odotellaan innolla.
Tämä vuosi yllätti minut täysin ja vaikka kuinka houkuttelisi kirjoittaa pitkä kuvaus siitä,
mitä kaikkea ihanaa ja välillä ei niin ihanaa tämä vuosi pitikään sisällään,
niin tyydyn kuitenkin pitämään tämä postauksen lyhyenä.
Keskitytään siis olennaiseen.

Syykuussa 2006 kirjoitin blogiini pätkän lempisadustani Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Nyt joulukuussa 2013 haluan täydentää tätä tekstiä uudella pätkällä samaisesta kirjasta:

"Ja Tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki
ja Nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus:
on meri jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.
He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä,
nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!"

-Tove Jansson - Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Ikävä

Kumma tunne taas.
Ikävä isolla I:llä.
Mistä se oikein kumpuaakaan?

Pala kurkussa, itku herkässä ja ruoka ei maistu.
Vastahan siitä on tunti kun lentokentällä erottiin.
Tuntuu silti ikuisuudelta.

Enkö minä osaa olla enää yksin?
Osaan, aivan varmasti osaan.
Tiedän sen!
Mutta mikä kumma on silti tämä tunne niin viheliäinen?

Aiheuttaako rakkaus tällaista?
Vasta vähän aikaa sitten en edes tiennyt mitään rakkaudesta.
Nyt tuntuu siltä, että joka soluni on koodattu kaipaamaan vain tätä yhtä.
Ja että niin moni asia on tässä juuri nyt kohdallaan.
Ehkä siksi en malttaisi päästää irti edes hetkeksi,
kun ennen elämässä kaikki kaunis on kadonnut niin nopeaan.
Katastrofiajattelu nostaa taas päätään.
Jos vaan kerrankin luottaisi, että kaikki on toisin.

Luen lehteä ja katson telkkaria.
Saan hetkeksi levähtää ikävältäni.
Vilkuilen sitten muiden ajatuksia ja se herättää uuden kaipauksen.
Teehetkiä ystävän kanssa.
Melkein soitan, mutta ymmärrän sitten ettei tunne ole enää molemminpuolinen.
Onneksi kuitenkin tiedän, että hänellä on kaikki hyvin.
Positiiviset ajatukset ja rukoukset jotka lähetin universumiin ovat tuottaneet tulosta.
Kiitos Jumalalle siitä.

Kännykkä piippaa viestin merkiksi.
Toinen on päässyt turvallisesti perille.
Lisää viestejä tulvii eetteriin.
Muutkin kaipaavat minua.
Lauantai-illalle suunnitellaan viiniä ja filosofista pohdintaa ystävän kanssa.
Perinteinen sunnuntai-illallinen nepalilaisessa sopii myös mukavasti kalenteriin.
Töihinkin olisi mentävä jälleen huomenna vaikka yhtään ei huvittaisi.
No saapahan sitä paremmin motivoitua itsensä uudelleen toisen työpaikan hakuun.

Enää 96 tuntia siihen kun toinen tulee kotiin.
Ei sillä, että minä laskisin...